Miten saada yli hänen

Tunsin miten aloin saada, ja valtava tahti naintiin, kunnes karjuen purkauduin kyrpä syvällä hänen pillussaan. Me olemme rivitalonaapurit, ja taloissa on suojaisat takapihat,ainoastaan meidän välillämme on pelkkä lauta aita ilman kasveja, mitkä mahdollistavat tällaiset jutut.Koko ajan painelin aisaani kovaan tahtiin pilluun. Miten saada itseluottamusta jutella henkilön kanssa, jonka ajattelee olevan paljon itseään parempi? Ensinnäkin, yritä lopettaa ajatteleminen, että kyseinen henkilö on parempi kuin sinä. On hyvin mahdollista, että näet vain murto-osan hänen elämästään, ja hänellä on todennäköisesti aivan yhtä monta “vikaa” elämässään ... pp 17.12.2019, 12:58 Olen yksinäinen ja haluasi. muijan kuinka voin saada muijan kun sosiaaliset taidot on nolla. Jokurandoilol 23.12.2019, 15:50 Jos sulla on joku ihastus niin huomioit sitä koulussa ja juttele viesteillä auttaja 25.12.2019, 22:17 jos oot ihastunut johonkin henkilöön, Jatka Miten saada muija? plz lukemista → Jos pohdit miten päästä yli miehestä tai naisesta, kannattaa kontakti katkaista häneen kokonaan. Mikäli suhteeseenne liittyy lapsia tai teillä on muita käytännön asioita, jotka vaativat yhteydenpitoa, ovat ne kuitenkin ”hyväksyttäviä” syitä olla yhteydessä ex-kumppaniin. Yli 60 vuotta kestänyt yhteys lapsuuden ystävään katkesi äkisti. Hän ei enää ottanut yhteyttä. Ensi hämmennyksen jälkeen aloin miettiä, oliko hän koskaan ollut tosiystävä. Aina hän oli käydessään arvostellut minua, kotiani ja tekemisiäni. Hänen käyntinsä jälkeen oli aina paha olo ja mietti omia virheitään. Kuinka kiusata tyttöä tekstin yli: Anna hänen flirttailla kanssasi Miehet 2020 Halutun henkilön aaminen on hieno tunne, ja jo tiedät, että tyttö on inua, niin hänen hauka ja flirttaileva on loitava tapa kertoa hänelle, että inäkin tunnet Kuinka saada tyttöystävä? – 4 vaihetta 1. Tee itsestäsi viehättävä Miten saada tyttöystävä? Pidä vaatteita, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi hyvältä. Käy vaatekaappisi läpi ja valitse vaatteet, jotka sopivat sinulle parhaiten. Esittele itsestäsi parhaat puolet vaatteidesi avulla. Voit tuoda esiin persoonallisuuttasi ... Miten se, että minä EN OLE vielä kokenut raskautta, vaikuttaa (tai miten sen pitäisi vaikuttaa) yhtään mitenkään tähän keskusteluun. Nuo kauhuskenaariot, joita te täällä levittelette puolustaaksenne lapsen murhia eivät vaikuta minun mielipiteisiini. ----- *Jokaisessa vaikeuksia kokevassa kodissa jonkun tytyy saada kosketus Jeesukseen* ----- Elmssmme tulee aika jolloin jotkut tilanteet kyvt yli inhimillisen toivon. Ei ole hyv neuvoa, ei lkri tai lkett, tai mitn muutakaan mik voisi auttaa. Eesimerkiksi pankkien irtisanomien yli 50-vuotiaiden on vaikeaa saada kokemusta vastaavaa työtä. Palmulle on yllätys, että työllistyminen on vaikeaa myös ict-alalta potkut saaneille. Parempi tilanne on Palmun mukaan kiinteistö- ja energia-alalla.

Nikke-papan sotaretki-muistelmat

2020.03.07 08:54 penttihille80 Nikke-papan sotaretki-muistelmat

Eilisen päiväkirjan innoittamana oman papan sotamuistelmat, julkaisen sellaisenaan kuin hän kirjoitti, mietin mm. nimien sensurointia mutta jääköön, ties vaikka joku löytää sukulaisensa
Oikeastaan olisi pitänyt tarttua kynään jo neljäkymmentä vuotta sitten, olisi ollut tarkemmin muistissa tapahtumia 45 –vuoden takaisista ”sekasortoisista” ajoista, mutta mitä on jäljellä muistissa, tulkoon ne tallennettua.
Vuoden 1943 syyskuun 14 päivänä oli 1925 loppuvuodesta (1.7. – 31.12) syntyneet määrätty kutsuntaan kunkin kotipitäjän kirkonkylään, minut Salmiin, kuuden muun Käsnäselkäläisen kanssa. Metsäpellon Jussi ja minä jouduimme Lappeenrantaan jv. kk. 3:een, sen toiseen komppaniaan, ei ole muistissa minne ne toiset neljä passitettiin. Palvelukseen astumispäivä oli 13.10. –43, joten 18 vuotta täyttyi ensimmäiseen herätykseen.
Varusteet eivät siihen aikaan olleet kovin korkeatasoisia, minunkin asetakkia, malli 91, olisi voinut yhtä hyvin pitää manttelina, sillä sen verran se ylti polven alapuolelle.
Koulutus oli silti ankaraa ja oppilaat (au –opp.) innokkaita simputtamaan. Upseerit ja aliupseerit olivat etupäässä hyökkäysvaiheen aikana haavoittuneita, jotka oli vapautettu rintamapalveluksesta, heistä suurin osa oli asiallisia kouluttajia, mm. meidän joukkueenjohtaja (4. Joukkue) ylikersantti (nimi ei muistissa) sanoi joskus: otetaanhan tauko, turhaanhan minä teitä höykytän, kun joudutte rintamalle, niin kuolette kuitenkin.
Komppanian päällikkö ltn. Puttonen vaati sotilaallisuutta, mutta ei mitenkään erikoisen ankara. Lauantaisin oli marssipäivä ja illalla sauna. Ensimmäinen marssi oli vain 5 km, mutta ne jatkuivat myöhemmin aina 20 km:n. Oli toinen tai kolmas marssi, kun kasarmille palattua komppanian päällikkö käski minun tulla upseerikerholle hänen asunnolleen ruokailun jälkeen. Tietenkin se vähän jännitti, että miksiköhän? No, kun menin sinne niin selvisihän se. ”Olen ajatellut tehdä Teistä lähetin, mutta minun lähettini tulee olla ehdottoman sotilaallinen kaikissa tilanteissa. Sen voitte osoittaa koeaikana”.
Kolmannen komppanian päällikkö asui samassa huoneessa, eikä hänellä ollut omaa lähettiä, joten minun piti petata hänenkin peti. Oli siinä ainakin se hyöty, että löytyi sopivat varusteet, joihin sisältyi aivan uusi mantteli.
Aamupäivän aikana sain tehdä petaukset ja siivoukset, mutta iltapäivällä piti osallistua palvelukseen, marssille ei enää tarvinnut osallistua, marssillehan lähdettiin aina aamusta.
Joulun alla kerran kysyi kp. että haluaisinko minä joululomalle. Vissiin tuli oltua aina sotilaallinen, koska vain kaksi muuta koko komppaniasta pääsi jouluksi kotiin, viikoksi lomalle.
Talvella –44 venäläinen pommitti joskus Lappeenrantaakin, mutta ilmahälytyksiä oli sitäkin useammin ja miltei aina yöllä. Ilmahälytyksen saatua kaikki kasarmit tyhjennettiin, oli juostava noin puolentoista kilometrin päähän leirikentän maastoon. Sinne jouduttiin menemään joskus yöllä ilman ilmavaaraa.
Kerran tapahtui niin, että eräänä yönä yhdellä Suistamon kolmannen joukkueen pojalla katosi 500 mk seteli. Alkuun ylimääräiset herätykset keskittyi 3. joukkueeseen ja syyllistä haettiin leirikentän maastossa. Metsäpellon Jussi oli 3. joukkueessa, Jussilla oli aina rahaa, minäkin olin joskus lainannut häneltä ja jouduin todistamaan, että sillä on ollut rahaa ennenkin. Toinen ”rahamies” samasta joukkueesta oli Semi Aleksi. He joutuivat iltaisin täyspakkaus mukana oppilastupaan, jossa heidän oma ryhmänjohtajansa, oppilas Liukkonen koitti maahan ylös, kyykkyyn käy, kivääri niskan päälle vie, menetelmällä saada tunnustamaan jommankumman. Lopulla joutui leirikentälle nimenomaan yöllä koko komppania hakemaan syyllistä. Toista viikkoa kesti, ennen kuin 3. Joukkueen johtaja vänrikki Veljo sai syyllisen selville. Se oli juuri tuo oppilas Liukkonen, joka Jussia ja Semin Aleksia simputti. Ei tainnut tulla aliupseeria siitä oppilaasta.
Ruoka ei silloin ollut kovin ”kasevaa” eikä sitä ollut riittävästi. Pöydän päässä oli keittopata, josta pöydän vanhin jakoi sen lautasille, leipä ja muut mahdolliset tykötarpeet oli jaettu valmiiksi jokaisen kohdalle.
Kevättalvella Mannerheim kävi pitämässä koulutustarkastuksen, kyseli muutamilta asioita, minun vierellä olevalta kysyi: riittääkö sotilaalla ruoka? ”Riittäähän se kun joka viikko saa kotoa paketin” ”onko Teillä niin varakas koti?” ”No eihän ne tänne minua nälkään tapa”. Kumma kyllä annokset sen jälkeen suurenivat.
Huhtikuussa tuli aika meidän siirtyä Viipuriin Htk:n, (Henkilötäydennyskeskus) siellä meidät majoitettiin Sorvalin kasarmille, osa vietiin muualle, koska Metsäpellon Jussi ei ollut siellä, enkä häntä nähnyt myöhemmin kannaksellakaan. Sen sijaan Sorvalissa tapasin Pyhännän Ahokylästä evakkoajalta tutun Toivo Kärkkäisen, hänkään ei ollut kannaksella samassa porukassa. (Pitääpä käydä Kärkkäiseltä kyselemässä, että minkälaiseen ”savottaan” hän joutui, kun lähdettiin Viipurista).
Viipurissa ei pidetty koulutusta. Käytiin mottimetsässä, polttoaineesta oli silloin kova pula, autolla vietiin ja tuotiin noin 10km päähän, kaksi mottia oli päivän urakka, mutta jos teki enemmän, niin ”lopuista” maksettiin käypä palkka.
Mottisavotan jälkeen jouduin minä ”saunamajuriksi” Tervaniemeen (Viipurin linnan vastapäätä). Tervaniemessä oli myös Htk, jonne aina kokoontui kannaksen armeijakunnan sotilaita sairaalasta tai muuten pitempään etulinjasta pois olleita. Se oli parakkisauna jonka toisessa reunassa oli ”täikaappi”. Kaikkien saunassa kävijöiden piti viedä kaikki vaatteet täikaappiin, sinne piti eräänlaisella ”separaatilla” veivata kiukaan päältä lähtevää putkea myöten kuumaa ilmaa ja pitää kaappi-ilma 90C 30 min. Kaksi miestä kerralla oli ”majurina”, johon sisältyi tietenkin myös saunan lämmittäminen.
Kesäkuun 1944 alussa pääsin lomalle ensimmäisen kerran sitten joulun. Mikko –veli tuli myös lomalle samaan aikaan, noin vuorokauden olimme yhtä aikaa kotona, ennen kuin lomani päättyi. Paluumatkalla kuulin jo, että venäläinen on hyökännyt valtavalla voimalla suomalaisten asemia vastaan ja että Kannaksen armeijakuntien miesten (lomalaisten) on välittömästi palattava yksikköihinsä.
Seuraavana iltana vähää ennen hiljaisuutta päivystäjä haki minut puhelimeen. Mikko soitti Tervaniemen Htk:a sanoi olevan menossa jo Kannakselle. No minä lähdin heti Tervaniemeen (Sorvali – Tervaniemi väli noin 2 km) pääsin Neitsytniemen kohdalle, tuli ilmahälytys, jolloin ei olisi saanut liikkua. Lähempänä Tervaniemeä vastaan tuli katupartio. Selitin vetäjälle asian, antoi mennä, sanoi; mutta suojaudu jos pommitus alkaa. Ei tainnut sillä kertaa tulla pommitusta. Kun menin Tervaniemeen kentällä oli ainakin 2000 miestä. Mietin hetken miten tuolta löytyy Mikko. Parakin eessä oli muutamia upseereita antamassa tilannekatsausta, menenpä sinne. No Mikko hoksasi minut ja tuli sinne. Lomalta mentyä sain 2:n viikon muona- ja ostotupakat, kun on silloin polttanut, niin vein ne Mikolle. ”Ei tämä mylläkkä kauan kestä, siksi lähdin kesken loman (vaikka oli mennyt naimisiin silloin vuoden vaihteessa) että paremmin pääsen lomalle uudestaan, kun tilanne rauhoittuu” sanoi hän.
Seuraavana iltana (10. 6. koska läpimurto alkoi 9.6. aamulla) meidät otettiin Viipurin tavara-asemalle ja lastaus kannakseen matkaa varten alkoi. Kun melkein kaikki olivat jo vaunuissa (härkävaunut) alkoi valtava pommitus. Minä ja noin joukkueen verran muita olimme vielä laiturilla. No siitä vaan laiturin viereen radalle, oli ainakin toiselta sivulta hyvä sirpalesuoja, kun laiturin reuna oli graniittia. Pommitus kesti noin kaksi tuntia, laivue toisensa jälkeen toi ”terveisiä”, ratapiha oli yhtenään valaistu valopommien avulla.
Mukavaa katseltavaa se mahdollisesti olisi ollut jostakin etempänä, mutta pelottavaa kun itse on maalitauluna (olikohan naapurille mennyt tieto, että täällä lastataan apuvoimia Siiranmäen puolustajille). No, yhteenkään vaunuun ei tullut täysosumaa, montako kuoli sirpaleista, sitä emme saaneet tietää. Sen sijaan radan saivat poikki.
Kuljetuksen johtaja (vääpeli) komensi meidät maantielle ja marssirivistöt kuntoon. Maantielle oli noin 700 m matka suopeltoa (Viipurin tavara-asema on suota). Noin sadan metrin päässä putosin levän peittämään suonsilmäkkeeseen kaulaa myöten, jalat ei yltäneet pohjaan, mutta kiväärin avulla pääsin pois. Tielle päästyä menin vääpelille kertomaan (ja näkyihän se, kun vesi tippui manttelista) tapauksen. ”Ei ole muuta mahdollisuutta, hännille vaan, marssitaan Karhusuon pysäkille”. Se oli jo aamuyötä kun pääsimme Karhusuolle. Vääpeli komensi meidät hajaantumaan kuusikkoon. Minä koputtelin pysäkkirakennuksen ovea. Tulihan sieltä junanlähettäjä aukaisemaan, mutta ei päästänyt sisälle, sanoi ettei ole lupa päästää sisälle ketään. Se yö oli tavallista kylmempi, mutta nuotiotakaan ei saanut tehdä.
Jalasjärveltä saatu jatkokoulun päästötodistus lompakossa oli ottanut vähän väriä ja liimattavaakin siihen tuli, kun teknillisen koulun hakupapereita varten tehtiin jäljennöstä, kouluun mentyähän piti näyttää alkuperäiset.
Seuraavana päivänä tuli Kannakselta päin juna ja iltapäivällä matka jatkui. En muista, että annettiinko Sorvalista lähdettäessä mitään syötävää, mutta vaunuun johon menimme, siellä olleet vanikanpalaset keräsimme talteen.
Iltamyöhäsellä olimme Valkjärven asemalla. Siellä suurin osa otettiin kuorma-autoihin. Noin komppanian verran meitä jäi jatkamaan matkaa marssien kohti Siiranmäkeä. Aamupuolella yötä oli levähdystauko, noin kaksi tuntia. Ensimmäisen kerran saimme kuulla, miten kranaatit ujeltavat. Kun aamulla jatkettiin matkaa, alkoi tulla yksittäisiä ”marjamiehiä” vastaan (marjamiehiksi sanottiin niitä, jotka tiukanpaikan tullen lähtivät karkuun, mutta palasivat myöhemmin takaisin. Käpykaartilaisia olivat ne, jotka karkasivat eivätkä palanneet, ennen kuin rauhan tultua). He sanoivat; ”älkää hyvät pojat menkää sinne”. No me tietenkin mentiin sen vääpelin vetämänä, joka lähti Viipurista. Ennen puoltapäivää vissiin tuli tieto ylempää, käännyttiin takaisin sinne mistä tultiin.
Maataistelukoneetkin alkoivat meitä seuraamaan puidenlatvojen yläpuolella lentäen, peltoaukioiden ylitys toisinaan oli ryömimistä ravin pohjia myöten (maataistelukoneet tuli ensikerran mukaan koko sodan aikana Kannaksen suurtaistelujen alettua 9.6.-44).
Syötävää emme saaneet mistään, kun ei oltu vielä minkään yksikön ”muonavahvuudessa”. Erästä ETP:aa (elintarvikkeiden täydennyspaikka) juuri lastattiin autoihin siirrettäväksi edemmäksi. Sain vohkittua 2,5 kg puulaatikollisen juustoa, jotkut onnistuivat saamaan koirakeksiä, ennen kuin lastaajat huomasivat. No muutamille riitti sentään jotakin suolenmutkaan.
Saimme tietää, että Siiranmäki on jätetty ankaran painostuksen vuoksi. Niistä kavereista, jotka otettiin autoon, osa ei palannut takaisin elävänä, sillä he kerkesivät melkein vuorokauden olla siellä ”mylläkässä”, joten mahtoi olla tuurintynkää, kun ”etenimme” marssien.
Illansuussa tulimme Punnukseen. Vääpeli komensi meidät tien vieressä olevaan pusikkoon hajaantumaan. Järvilaakson Mikko oli toisella puolella puskaa. Sovittiin, että jos nukahdamme ja toinen kuulee kokoontumisesta, niin herätetään. Naapurin tiedustelukone seurasi meidän ”hajaantumista” ja eipä aikaakaan, kun maataistelukoneet alkoivat ”suolaamaan” pusikkoa ja niitä oli monta kymmentä, ellei satoja. Kun rätinä oli ohi niin minä kuin muutkin tietenkin nukahdimme, kun ilmakin oli jo lämmennyt suorastaan helteiseksi.
Puolenyön tietämissä heräsin ja kurkistin puskan toiselle puolelle, ei Mikkoa näkynyt, kurkin muittenkin pensaiden taakse, ei ketään. Suunta oli selvillä, noin kilometrin päässä oli porukkaa, siihen oli tullut Siiranmäestä erp. 12:n toinen komppania ja jääkärijoukkue, minut oli ”täydennetty” toiseen komppaniaan. Minulta jäi ensimmäinen keittoruoka syömättä, keitto oli jo kerennyt loppua, sain kuitenkin kuivaa muonaa reilun annoksen.????????? Maataistelukoneiden tulitus oli saanut matkalaisen maallisen vaelluksen päättymään.?????????? Tuskin kerkesin hätäisesti syödä, kun annettiin patruunat ja lähdettiin takaisin tulosuuntaan.
Noin kahden kilometrin päähän asetuttiin metsään tarkoituksella ottaa vastaan vihollinen (viivyttää, jotta vetäytyminen sujuu turvallisemmin). Minä jouduin ensimmäisenä etuvartioon ikäiseni kaverin kanssa. Noin sadan metrin päässä suoja-asemasta pellon reunassa oli hyvä näkyväisyys Muolaan kirkonkylän (noin 8 km) liekkeihin kesäyön hämyssä. Silloin ei vielä venäläinen ehkä ollut Muolaassa, mutta palot oli saanut aikaan pommitus. Oli 2-haarainen koivu, toinen haara kaadettu istumakorkeudelta pois, otin siinä istuma-asennon, kaveri sanoi aina vähän päästä, ”älä nuku” yhtä monta kertaa vastasin ”en minä nuku” mutta niin ”lyhyttä” kaksituntista en muuta muista. Kuulin kun joukkueen johtaja toi vaihtoa, sanoi: ”kaveri taitaa nukkua” johon kaveri: ”se on nukkunut koko ajan” ”en minä nuku”.
Suoja-asemaan olivat tehneet nuotion sillä aikaa ja keittelivät siinä teetä. Minä siihen nuotion lähettyville panin pitkäkseen, kuulin kun ”vanhat miehet” sanoivat: ”onpa poika väsynyt, kun nukkuu vaikka tuommonen sääskiparvi on ympärillä”.
Seuraavana aamupäivänä heräsin siihen, kun soppatonkkia kalisteltiin. Komppanianpäällikkökin (ltn Ryynänen) oli tullut tervehtimään uusia tulokkaita. Otti plokin ja kirjoitti jotakin, taittoi sen ”kirjekuoreksi” ja sanoi ”lääkintäryhmä on 3. Talossa tien vasemmalla puolella vajaan kilometrin päässä. Kun olet ruokaillut niin mene sinne, minä käyn mennessä sanomaan siellä, että joku lähtee viemään sinut jsp:lle, se ei olekaan kovin kaukana suoraan metsän poikki ja he osaavat oikotien”. Luin mennessä mitä se on (käski antaa sen lapun jsp:n lääkärille) siihen kirjoittanut. ”Laita tämä mies Sisä-Suomeen niin kauas kuin mahdollista” Kärpäset ja muut siivekkäät olivat nokkineet silmäluomet melkein vereslihalle. Kyllä askel keveni, kun luin lapussa olevan tekstin.
Lääkäri luki lapun ”ei ole mitään mahdollisuutta, mene toimitusjoukkueeseen, se on tuossa ihan 100 m päässä”. Siellä oli kuormastot (hevos) valmiina lähtöön. Menin vääpelille (kersantti Kerimäeltä, nimeä en muista) ilmoittautumaan. ”Menevie kivääri ja reppu kärryyn johon näet niiden sopivan, odottelemme tässä lähtökäskyä, tulee mahdollisesti kahden vuorokauden marssi”. Lähtökäsky tulikin kohta. Äyräpäässä oli vielä siihen aikaan kevytrakenteinen ponttoonisilta, mutta se ei kestänyt hevosajopelejäkään. Ainoa maantiesilta oli Antrean kirkonkylässä. Äyräpää – Vuosalmi lossin oli naapuri saanut tuhotuksi ilmasta käsin.
Antreaan päin menijöitä oli muitakin tien täydeltä, tykistöäkin jo siirrettiin Vuoksen pohjoispuolelle. Tien varsilla oli eläviä, sekä teurastettuja elukoita, sialtakin oli kinkku viety ja loppu ruho oli kärpästen ja muiden siivekkäiden ravintona.
Iltayöstä olimme Antrean kirkonkylässä (Punnus – Antrea väli ainakin 50 km) jossa yövyimme taloissa (siviiliväestö oli jo evakuoitu). Aamuvarhaisella lähdettiin takaisin tulosuuntaan, mutta Vuoksen pohjoispuolta. Viipurissa ”uiminen” ja Karhusuolla vietetty kolea aamuyö sai aikaan minussa melkoisen kuumeen. Illalla olimme miltei samalla kohtaa mistä lähdimme edellisenä päivänä Vuosalmella noin 3km Vuoksen rannasta.
Majoituimme telttoihin, kaksi vuorokautta makoilin teltassa, kun ei minulla ollut mitään tehtävää ja kuumettakin oli, eikä ollut tekemistä toisillakaan, kun ei ollut tietoa minne pitäisi viedä soppaa. Kolmantena päivänä tuli komppaniasta tieto, että etulinjan ja toimitusjoukkueen välillä tarvitaan yhdysmies. Komppanian olinpaikka vaihtui niissä olosuhteissa usein.
Meidän siirtymäaikana oli pataljoonamme, kuin myös monet muut pataljoonat, olivat peräytyneet Äyräpäähän, johon muodostunut sillanpääasema, joka oli tarkoitus myös pitää. No, vääpeli kyseli ensin vapaaehtoista, kun ei sellaista ilmaantunut, esitteli yhdelle ja toiselle, että lähtisitkö sinä? ”Onhan täällä sellainenkin, jolla ei ole tehtävää”. Minä arvasin, että se olen minä. Viimein vääpeli sanoi ”pitänee sinun lähteä”.
Illalla otettiin sopat mukaan ja lähdettiin. Vene oli jo rannassa odottamassa soppaa (ensimmäistä kolmeen päivään). Komppanian komentoteltta oli noin 100m päässä jokivarresta. Menin ilmoittautumaan kompp. Päällikölle. ”Täälläkö sinä vielä olet, no mene venevartioon, aamulla päästään lepoon. Venettä ei saa antaa luvatta kenellekään”. Yksi vene oli komppanian käytössä, muilla yksiköillä oli myös syöksyveneitä, niitä pidettiin pohjoisrannalla (Suomen puolella) ja ne tulivat etelärannalle tarvittaessa. Kaikki huolto-osastot olivat Suomen puoleisessa rantamaastossa. Vene oli kalliokielekkeen vieressä, tulvavesi oli syövyttänyt puiden juurien alta mainion sirpalesuojan.
Koko yön venäläinen keskitti aina pienin väliajoin jos jonkinlaisilla aseilla. 1904 ja 1905 syntyneet oli asemasodan aikana päästetty jo siviiliin, mutta 9.6.-44 alkaneen ”mylläkän” jälkeen ne otettiin uudelleen palvelukseen. Meidänkin komppaniaan tuli heitä meidän jälkeen täydennyksenä. Eräs –04 syntynyt Saarijärven mies (nimeä en muista) juoksi aina kun keskitys alkoi veneelle, ”lähdetään pois, ei minun passaa tänne kuolla, minulla on seitsemän alaikäistä”. No minä, että milläs ne toiset tulee jos tapahtuu läpimurto. Lääkintämiehet kun toivat haavoittuneita, niin veivät takaisin etulinjaan, jonne oli rannasta matkaa noin 600m. Useimmiten toisena lääkintämiehellä oli kaverina asealiupseeri, jonka kanssa toimitimme apua tarvitsevan jsp:lle ja palatessa teimme patruunatäydennystä. Ajp (ampumatarv. jakelupaikka) ja jsp olivat noin puolen km päässä rannasta, lähellä toisiaan (asealiupseerina oli sotamies Nikolai Lukin, s. 1921, Salmista, aliupseerit oli jo ”loppuneet” Siiranmäki – Äyräpää välille). Pataljoonan komentoteltta oli noin 200m päässä meidän komentoteltasta vasemmalle. Aamuyöstä siihen osui 6” täysosuma. Teltassa oli sillä hetkellä 12 henkeä. 6 kuoli heti, joista yksi oli meidän komppanianpäällikön lähetti, 5 haavottui, mutta pataljoonan koment. majuri Aholalta meni vain kuulo joksikin aikaa ja korvista tuli verta. Kun keskitys taukosi, Ahola meni vuoksesta noukkimaan kaloja.
Samana yönä meidän komppanian yksi mies menetti järkensä. Kun lääkintämiehet toivat hänet rantaan, ei meinattu saada veneeseen, veneestä pyrki pois, siinä oli Lukinilla piteleminen. ”Martti ole rauhallinen (Martti Huupponen), ei Nikke sinua linjaan vie”. Ja minulle ”souva, souva, aamulla pääsemme lepoon”. Sen näki miehen naamasta, ettei se ole teeskentelyä, vaan järki on ”nyrjähtänyt” tosissaan. Meillä oli kova työ saada hänet jsp:lle. Esittelimme teltassa olevalle lääkärille potilaan, hän sanoi; jättäkää tuonne penkalle toisten luokse, kohta pitäisi auton tulla hakemaan potilaita. Sittenpä se olisi lähtenyt meidän perään. Sinne oli tuotu muistakin komppanioista haavottuneita ja kyllä niitä jo siellä oli ainakin yksi autolastillinen (autoon ei päässyt heti jsp:llä, jonkin matkaa taaksepäin siirrettiin hevospelillä sellaisia, jotka eivät pystyneet kävelemään).
Saimme ”tutustua” toiseenkin tappovehkeeseen, sellaiseen joka oli venäläisellä ensikertaa käytössä kesällä -44 alkaneessa suursodassa. Se oli urkupyssy, Stalinin urut, hehtaaripyssy ja mitä kaikkea nimiä sillä olikaan. Sen ensimmäinen kranaatti kun nosti vesipatsaan rannalla, patsasketjua riitti toiselle rannalle asti, vaikka vuoksen leveys sillä kohtaa taisi olla ainakin puoli kilometriä. Oli sillä niitäkin pyssyjä yhtä useampi, kun samanaikaisesti nousi useita patsasketjuja veneen molemmin puolin, vedessä räjähdellessään ei niistä tuntunut olevan sirpalevaaraa. Mutta kun rantakalliolle osui kuusituumainen, niin kyllä vedessä oli sihinää, kumma kyllä, ei sattunut yksikään veneeseen, vaikka sen molemmin puolin vesi sihahteli.
Meistä oikealla oli pienikokoinen saari. Siellä oli jääkärijoukkueen yksi ryhmä asemissa, meidän komppanialle alistettuna. Aamulla neljän maissa pojat vuotavalla siviiliveneellä tulivat komentopaikalle vaihtoa varten. Yksi niistä oli Järvilaakson Mikko, hän oli joutunut jääkärijoukkueeseen. Kompp. päällikkö passitti heidät takaisin, sanoi, että kyllä teidät haetaan sitten kun vaihto tulee, emme me teitä sinne jätä. Vaihto tuli vasta illalla, se päivä oli suhteellisen rauhallinen. Rakot olikin jo minun kämmenissä yöllisistä soutamisista, venekin oli sellainen tasakärkinen ja –peräinen pioneerivene.
Se kevyt ponttoonisilta oli purettu jo vähän aikaisemmin, vissiin siksi ettemme pääse karkuun.
Joen toisella puolella noin kilometrin päässä alavirtaan hajaannuimme melko lähelle rantaa koivikkoon. Tiltu puhui kovaääniseen; ”suomen miehet, turhaan te tapatatte itseänne, antautukaa, täällä on hyvä olla”. Sitten luetteli vangiksi saatujen nimiä. Ja sitten alkoi keskitys kaikenlaisilla aseilla. Yhtäjaksoisesti sitä kesti noin tunnin alkaakseen taas uudelleen jonkin ajan kuluttua. Silloin minä ajattelin; Karjala ja puoli muuta Suomea menköön, kunhan täältä hengissä selviäisi. Aamulla siirryttiin parin kilometrin päähän rannasta kaivamaan uusia puolustusasemia. Minä menin töpinään ja opastin soppaa pienentyneelle komppanialle. Ei enää Ryynänenkään puhunut ”kauas Suomeen” lähdöstä. En muista tarkkaan minkä aikaa siinä olimme, juhannuksen ajan kumminkin.
Juhannuksen jälkeen jaettiin kaikille polkupyörät. Siitä kuitenkin lähdettiin samanaikaisesti toimitusjoukkueen kanssa. Toimitusjoukkue vietiin Vuoksenrannan pitäjän Salo-Kekkilän kylään, 1. ja 2. komppania jäi ko. kylästä noin viiden kilometrin päähän, Vuosalmelle päin. Sillä kohtaa oli sotamies venäläinen eteläpuolella ja suomalainen pohjoispuolella jokea. Eikä se siinä pyrkinytkään erikoisemmin joen yli. Tykistöllä keskitti sentään joskus.
Äyräpäässä venäläinen painosti jatkuvasti. Monet kerrat pääsi joidenkin osastojen kohdalla rantaan asti, mutta molemmin puolin sivustajoukot saivat asemat takaisin, mutta suurin tappioin.
Heinäkuun alkupäivinä se tuli kuitenkin yli joen melkoisella ryminällä. Jr. 49:stä ainakin puolet kuoli ja haavottui. Syöksyveneet ja lautat saivat täysosumia, loput tulivat uimalla ja uimataidottomat jäivät vangiksi.
Muutaman päivän sisällä venäläisellä oli 6 km leveälti ja 3 km syvälti hallussa Vuoksen pohjoispuoleista maata.
Erp:n 12. 1. ja 2. komppania joutui vastaiskuun. Minä ja yksi toinen kaveri olimme erään luutnantin kanssa merkinneet uusia puolustusasemia Vuoksenrannan ja Salo-Kekkilän väliseen maastoon jo melkein viikon. En muista varmaan, mutta luulen, että em. pelasti minut vastaiskusta. Kahden vuorokauden ajan taistelivat niin, että välillä oli puolustusasemat venäläisillä ja välillä suomalaisilla. Laatokan pohjoispuolelta tuli avuksi Laakuksen panssaridivisioonan kaksi rykmenttiä Erp. 12 avuksi. Ne joutuivat paniikin valtaan. Pataljoonan komentajan, majuri Aholan lisäksi ei kahdessa komppaniassa ollut yhtään upseeria tai aliupseeria. Ahola välillä kokoili sekä oman että muiden osastojen ”marjamiehiä” ja taas lähti vyöryttämään. Viimein oli Aholankin luovuttava, hänen mukana tuli tukikohtaan yhdeksän miestä.
Seuraavana päivänä tuli meidän komppanian yksi kersantti ja seitsemän miestä. Olivat ”marjassa”. Ryynänen haavoittui. Silti se puolustusasema jäi suomalaisten haltuun. En tullut tietämään jäikö Saarijärvelle seitsemän puoliorpoa, enkä Järvilaakson Mikkoakaan nähnyt jälkeenpäin (jääkärijoukkue oli myös vastaiskussa mukana) en muista nähneeni Lukinin Nikolaitakaan. Heinäkuun loppupuolella muuttui tilanne paljon rauhallisemmaksi, melkein asemasodaksi. Komppania täydennettiin Salo-Kekkilässä ja pian sen jälkeen tuli siirto Vuoksenrannan kirkonkylään. Asetuimme siellä asumaan taloihin.
Minä olin taas toimitusjoukkueessa ja tulin em. paikkaan kuormaston mukana. Pojat teurastivat matkalla mullin. Illalla alkoivat sitä palvaamaan uunissa. Minuun iski punatauti. Tuli kova kuume ja ripuli. Ihan yhtenään sai juosta ulkona. Se löi äkkiä heikoksi, ei ollut kovin pitkä matka käymälään, mutta silläkin välillä piti istahtaa monta kertaa. Illalla myöhään jo hourasin, mutta hoksasin itsekin sen. Kaverit meinasivat, ”poika pitää viedä aamulla jsp:lle.” Sinne oli tuotu miehiä muistakin joukkueista ja komppanioista, niin paljon, että onnikka tuli täyteen.
Meidät tuotiin Ilmeen kenttäsairaalaan. Oli kai jokin maatalousoppilaitos, koska siinä oli korjaamorakennus, jonka yläkerrasta oli tehty osasto punatautisille, haavoittuneet olivat muissa rakennuksissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä annettiin vain teetä. Seuraavina päivinä teen lisäksi muutama korppu.
Nälkä oli kova, niinpä minä hain ullakolta vaatteeni ja lähdin eräänä iltana kylälle (siellä oli vielä siviiliväestö). Satuin sellaiseen taloon, jossa oli juuri leivottu hiivaleipää ja voita juuri kirnuttiin. Minä paikkasin pojan polkupyörän sisuskumin ja sain syödäkseni lämmintä leipää tuoreen voin ja piimän kanssa, sainpa niitä myös mukaan.
Ovella oli ylihoitaja vastassa ja otti ”eväät” pois. Seuraavana aamuna sanoi lääkärille, että tämä mies kävi eilen illalla kylältä hakemassa ruokaa. ”jahah, housut pois”. Se oli sellainen tauti, että monille jouduttiin suorittamaan verensiirto ja monet siihen menehtyivät.
Päivää myöhemmin minua tuli sinne meidän komppanian kirjuri hakemaan (korpr. Malinen Kerimäeltä) kun oltiin päästy jo velliasteelle, sovittiin Malisen kanssa, että sanotaan lääkärille aina samalla tavalla ”vatsan toiminnasta”, jotta pääsemme yhtä aikaa pois.
Samana aamuna kumpikin luvattiin pois. Kun menimme sairaalan toimistoon puoliltapäivin, niin komennustodistus oli vain minulla. Oli siellä puolikymmentä muuta miestä muista yksiköistä, joiden kanssa lähdettiin kohti opastuselintä, jonka sijainnin paikkakunnan nimeä en muista, se oli kuitenkin Viipuri-Sortavalan rautatien varressa.
Olimme siellä illalla ja sovimme, että mennään vasta aamulla ilmoittautumaan. Menimme autiotaloon yöksi (siellä ei ollut siviiliväkeä). Sinne oli kellariin jäänyt hilloja, niitähän me popsittiin ja ainakin minun vatsani ei siitä tykännyt.
Aamulla menimme opastuselimeen. Kaksi miestä siitä toimitettiin eri suuntaan ja me toiset seuraavaan opastuselimeen, joka oli Räisälän kirkonkylässä. Matkaa teimme pääasiassa kävellen, välillä sattui saamaan autokyytiä huoltoautoissa. Puolenpäivän maissa oltiin Räisälän opastuselimessä, josta minut ohjattiin Pyhäjärven eteläpäässä olevaan opastuselimeen.
Jatkoin sinne matkaa yksin ja olin siellä iltamyöhäisellä. Siellä neuvottiin, että yksikkö on ihan muutaman kilometrin päässä, mutta saa olla heilläkin yötä. Lähdin kuitenkin illalla kun kehuivat porukan olevan lähellä. Sain kuitenkin taivaltaa koko yön, eikä siellä liikkunut ketään muita. Etulinjaan siitä oli vielä kymmeniä kilometrejä, kuului vain silloin tällöin tykinlaukaisuja Sakkolan suunnalta.
Ensimmäisenä tuli pataljoonan komentopaikka ja etp. majoitusalue olivat juuri kokit aamuteetä keittämässä, sanoivat meidän komppanian olevan noin 5 km päässä. Sinne tulikin meidän komppanian hevonen hakemaan muonaa ja loppumatkan pääsinkin hevoskyydillä.
Sairaalassa oloaikana Erp.12 oli siirretty Vuosalmelta Pyhäjärven pitäjän Riiskan kylään Laatokan rannalle Konevitsan kohdalle rannikkovarmistukseen. Kun Vuosalmi ja Vuoksen linjat yleensä muuttui melkein asemasodaksi, niin vissiin sodanjohto luuli sotamies venäläisen pyrkivän Laatokkaa myöten. Kuten menin toimistoon aamulla, siellä oli Malinen jo ”vastaan ottamassa”, vaikka jäi sairaalaan kun minä lähdin. Oli saanut vääpeliltä kirjeitse uudesta olinpaikasta, joten pääsi tulemaan suorinta tietä. Minä jouduin kiertämään Pyhäjärven eteläpuolitse, kun pohjoispuolta olisi matkaa ollut noin kymmenesosa.
Ei sotamies venäläistä näkynyt ollenkaan Laatokalla, niinpä siellä alkoi vähitellen (siviileitä ei siellä ollut) viljankorjuu, perunatkin olivat jo kasvaneet, mutta niitä ei saanut ottaa, eikä omenoitakaan. Erään kaverin kanssa eräänä iltana pimeän turvin kävimme omenavarkaissa ja jouduimme kiinni. Rangaistus : komppanian kaikki alusvaatepyykki pestävä. Se olikin aiheellista, alusvaatteiden vaihtoa ei ollut koko kesänä. Kyllähän se meidän pyykkääminen jäi muuripadassa keittämiseen, kaipa täit sielläkin väheni.
Kun sitten syyskuun 5:pvä tuli aselepo, alkoi kiireinen viljan korjuu ja saatiin ottaa uusia perunoita sekä omenia. Puitu vilja lähetettiin kuorma-autoilla lähimmälle rautatieasemalle, mutta perunapeltojen lopullista kohtaloa en muista, minä ainakaan en ollut perunannostossa.
Sieltä tulikin sitten siirto länsikannakselle, mutta paikkakunnan nimeä en muista. Yhden yön kerkesimme olla uudessa paikassa kun tuli välirauha.(18.9.-44). Niinpä meidän pataljoonan tehtävänä oli luovuttaa paikkakuntia Jääske-Imatra suunnalta. Tulimme Imatran-kosken kautta Simpeleen asemalle. Aika jonka käytimme tähän matkaan, ei ole muistissa. Simpeleessä olimme kuitenkin illalla ja aamulla piti alkaa lastaus pohjoisen matkaa varten, saksalaisia varten, saksalaisia ajamaan pois Pohjois-Suomesta. Aamulla tuli tieto päämajasta, että ei toisen divisioonan yksiköitä lähetetä pohjoiseen, kun Kannaksella oli suuret tappiot. Siitä hyvillä mielin käännyttiin Imatralle päin ja tultiin Ruokojärven pitäjän Syyspohjan kylään. En muista minkä aikaa siellä olimme, siellä kuitenkin Erp.12. lopetettiin, vanhat miehet pääsivät siviiliin ja –25 syntyneet siirrettiin jr.7. joka oli rauhan aikana toimiva yksikkö.
Syyspohjaan tuli sairaalasta Huupposen Marttikin, hyvin oli ”toipunut”, haitariakin osasi soittaa ihan kuin ennenkin. Me, jotka jäimme vielä armeijaan, siirryimme Immolaan j.r.7. siellä reserviläisiä alkoivat kotiuttaa. Rykmentinkomentaja lausui ”jäähyväispuhetta”, mekin olimme kuuntelemassa (eversti A. Ehrnrooth). Kyllä kai hän kiitteli miehiä, mutta mieleeni jäi mm. tämä: ”karrhu ei ole vielä kaadettu, ei panna miekkaa tuppeen”. En muista minkä aikaa olimme Immolassa, mutta lumi tuli maahan siellä olo aikana.
Immolassa oli vain työpalvelusta, en muista mitä muut tekivät, mutta minä ja yksi kaveri Kurikasta hoidimme hevosia, en vain muista montako niitä oli. Immolasta osa meistä siirrettiin Mikkeliin ja osa Jyväskylään, minä Jyväskylään. Jyväskylässäkin minä olin jonkin aikaa hevosmiehenä. En muista oliko ne samoja hevosia kuin immolassakin, enkä muista sitäkään millä kulkuneuvolla mentiin Jyväskylään, siellä löytyi hevosillekin töitä, asemalta ajettiin ampuma- ym. sotatarvikkeita Seppälänkankaan (asemalta) asevarikolle.
Jouluksi päästivät lomalle. Kotiväki oli silloin Kangaslammin Joutsenlahden kylässä, Uuno Vänttisen talossa.
31.12 –44 päättyi nostomiespalvelus kestettyään 445 vuorokautta ja 1.1.45 alkoi varusmiespalvelus jr.7. 6. komppaniassa edelleen Jyväskylässä.
Maaliskuulla –45 oli ensimmäiset eduskuntavaalit. Silloin vielä pelkäsivät tulevan kapinan, jonka vuoksi asevarikot varmistettiin. Kaksi joukkuetta jäi Seppälänkankaan varikolle ja kaksi joukkuetta Inhan varikolle (minä olin Inhassa). Muuten Inhan asemalla sattui meidän siellä oloaikana junaonnettomuus, pikajuna ajoi asemalla olevan tavarajunan päälle, jota ”sotkua” selvittämään vietiin meidätkin, en muista montako kuoli ja loukkaantui. Inhassa asuimme Tuomasniemen metsäkoululla.
Huhtikuun alussa tultiin takaisin Jyväskylään ja sieltä lähdettiin melko pian Rautjärvelle (itärajalle) mottimetsään. Kaksi mottia päivässä piti tehdä silloinkin, jos teki enemmän, niin lopuista maksettiin ”käypä palkka”. Alkuun erään kaverin kanssa teimme porukassa, mutta kun päivä kului 5-6 mottiin, niin ruvettiin kumpikin tekemään ”omaan pottiin”, niin minä tein 4 mottia päivässä sääsuhteiden salliessa.
Huhti- toukokuun mentiin takaisin Jyväskylään, mutta ei ole muistissa mitä siellä puuhattiin. Kesällä lähdin kerran ”omalle lomalle” Kangaslammin Joutsenlahteen, jossa kotiväki silloin oli. ”loma-aikana” oli komppania siirretty Savonlinnan Aholahteen. Sunnuntai-iltana muiden iltalomalaisten mukana menin laivalla Aholahteen. Laiturilla oli päivystävä upseeri tarkastamassa varuskuntakorttia. Eihän minulla tietenkään sellaista ollut. Seuraavana aamuna piti mennä komppanianpäällikön puhutteluun. Silloin oli jo järjestelyt käynnissä jr.7 kokoontumiseksi Mikkeliin. Kp. kysyi vääpeliltä, että mihin tämä mies on määrätty siirrettäväksi. ”Helsingin komennuskomppaniaan” vastasi vääpeli. ”Ei mihinkään Helsinkiin, tämä mies pannaan pohjoiseen, miinanraivausporukkaan”. Jyväskylässä annoin talvella vääpelille hevoskyydin emäntäkoululle, kun se kävi siellä naisissa, sekö lienee pelastanut miinanraivauksesta.
Niin sitä minä pääsin Helsingin junaan ja siellä Helsingin komennuskomppanian vartio-osastoon. Muutaman viikon päästä tuli sinne pataljoonan komentajan rangaistusmääräys: 12 vrk arestia, syy luvaton poistuminen majoitusalueelta. Kom. kompp. päällikkö otti kuulusteluun, että minkälainen tapaus oli. No minä, että kävin iltalomalla ilman lupaa. Meinasi, että on tämä siitä kohtuuton rangaistus, minä muutan tämän suoritettavaksi palvelusvelvollisuudella. Niinpä minä olin 12 yötä putkassa, päivät palveluksessa ja ruokalassa sai käydä syömässä, mutta tukka kuitenkin leikattiin kaljuksi.
Helsingissäkään ei ollut muuta koulutusta, kuin uusien kivääriotteiden opettelua, meidän koulutuskeskuksesta oppimamme sotamies saksalaisen malli piti opetella sotamies venäläisen mallin mukaan, hihnasta olalle, saksalaismalli oli rivistöjärjestys. Kivääriotteita tarvittiin, vartio-osasto oli aina kunniakomppaniassa kun sellaista tarvittiin. Malmin lentokenttä, oli silloin Neuvostoliiton valvontakomission käytössä, siellä kävimme usein kärräämässä halkoja lämpökeskukseen. Oli ”pianojen” ym. haalausta muuttaville, asekätköjen ”evakuoimista” ym. työpalvelua vartiointitehtävien lisäksi.
Mikko-veli katosi Kannaksella kesäkuussa –44. Odotin vankien palauttamisen yhteydessä palaavan Mikonkin, mutta kun sitä ei tapahtunut, niin ylemmät instanssit päättivät ”kadonneena kuolettaa”, niinpä kesällä –45 hänet siunattiin tuntemattomaan leposijaan Kangaslammin sankarihautaan, jossa hänen laattansa Kangaslampilaisten sankarivainajien joukossa. Joulukuun 16 pnä –45 päättyi sitten 350 vrk kestänyt varusmiespalvelus, eli yhteensä armeijan harmaissa sain olla ”vain” 795 päivää.
Kotiväki oli tuohon aikaan edelleen Kangaslammin Joutsenlahdessa, josta kesällä –46 Muhokselle. Muhokselta kymmenen vuoden oleskelun jälkeen tulin Ouluun –56 elokuun 1. Päivänä. Muhoksella tuona aikana rakennettiin uusia rakennuksia pika-asutustiloille sekä voimalaitoksia Oulujokeen.
 Oulussa tammikuulla –89 
submitted by penttihille80 to Suomi [link] [comments]


2020.01.09 22:22 OCPetrus A-Talk: Vuoden 2020 haasteet

A-Talk: Vuoden 2020 haasteet (40min), lähetetty torstaina 9.1.2020.
Tämä on kenties kiinnostavin a-studio, jonka olen koskaan nähnyt! Referoin tässä muutamia omia lempikohtia:
Sixten Korkman: "Tänä päivänä talous on globaali, mutta politiikka on paikallista tai kansallista - ja tämä yhtälö on vähän hankala". Korkman jatkaa kertaamalla eriarvoisuuden ja tulevaisuuden epävarmuuden kasvaneen. Korkmanin näkemyksen mukaan tämä saa ihmiset hakemaan turvaa kansallisvaltiosta. Tämä on ihan oikein, koska kansallisvaltion on tarkoitus tuoda kansalaisille turvaa. Pulmallista tässä on kuitenkin se, että ongelmat ovat globaaleja.
Jyrki Katainen: "Sen voin sanoa ihan suoraan, että mä en osaisi enää johtaa puoluetta". Katainen toteaa, että vaikka hän uskoo suurimman osan kansalaisista kannattavan järkevää ja maltillista poliittista toimintaa, on vaikeaa olla järkevä ja maltillinen nykypäivän poliittisessa keskustelussa. Hän mainitsee miten käyttäytymissääntöjä ei enää samalla tavalla ole. Lisäksi, hän toteaa, että kompromissihakuiselle politiikalle on vaikeaa saada kannatusta.
Sixten Korkman toteaa, että ollaan suurella todennäköisyydellä menossa kohti taantumaa. Hänen mukaansa nyt ei pidä leikata valtion menoja, vaan tulee investoida tulevaisuuteen. Hän listaa potentiaalisia investointikohteita: rata- ja tiehankkeet, koulutus, tutkimus sekä lapsipolitiikka. "Näillä keinoilla voidaan kuitenkin parantaa talouden suorituskykyä pitkällä aikavälillä ja samalla tukea taloutta lyhyellä aikavälillä", hän toteaa.
Jyrki Katainen: "Perinteinen talous on lineaarista, jossa raaka-aineita otetaan luonnosta, niistä tehdään tuotteita ja kun tuote vanhenee tai menee rikki, siitä tulee jätettä. Tässähän ei ole mitään järkeä. Tämä versio markkinataloudesta on tullut tiensä päähän." Katainen jatkaa tämän jälkeen kuvailemalla mitä on kiertotalous. (Kuvaus jää mielestäni vähän höttöiseksi, enkä osaa sitä oikein referoida.)
Juontajan tivatessa mitä "kipeitä päätöksiä" hallitus voisi tehdä työllisyyden nostamiseksi, Sixten Korkman toteaa, että työttömyysturvaa pitäisi heikentää porrastamalla ansiosidonnaista päivärahaa. Hänen ymmärryksen mukaan tutkimusnäyttö osoittaa, että tämä vaikuttaa työllisyyteen positiivisesti. Hän jatkaa, että pitää panostaa voimakkaasti työn välitykseen, eli työtöntä pitää auttaa löytämään uusi työpaikka, koulutus tai muuta vastaavaa. Lisäksi asuntopolitiikalla voi tukea työllisyyttä, joka on tyly toimenpide (huom: juontaja tivasi Korkmanilta esimerkkejä kipeistä toimenpiteistä).
Anu Kantola: "Pitkällä aikavälillä mä oon enemmän huolissaan siitä miten meillä työvoima riittää". Kantola kertoo, että Ruotsin väestöennuste vuodelle 2050 on 13,5milj. ihmistä, kun Suomen vastaava luku on 5,3milj. ihmistä. Juontaja keskeyttää ja kertoo tämänhetkisiksi luvuiksi Ruotsille 10milj. ja Suomelle 5,5milj. ihmistä. Kantolan näkemyksen mukaan Suomeen pitäisi heti aloittaa selkeä maahanmuuttopolitiikka millä Suomeen houkutellaan työperäistä maahanmuuttoa. Kantola toteaa, että Suomi tarvitsisi 30,000 henk. / vuosi lisää, jotta huoltosuhde pysyy edes nykyisenlaisena.
Jyrki Katainen toteaa, että "keinoäly / koneoppiminen tulee muuttamaan monia ammatteja". Hänen mukaansa osa ammateista häviää ja uusia syntyy. Tämä asettaa uudenlaisia haasteita aikuiskoulutukselle, hän huomauttaa.
Sixten Korkman: "Meillä on aivan liian paljon köyhiä lapsiperheitä ja syrjäytyneitä nuoria, jotka eivät pääse koskaan kiinni yhteiskuntaan. Panostukset tässä suhteessa - me tiedämme tutkimusten perusteella - kun varhain tuetaan vaikeuksissa olevia lapsiperheitä, he pärjäävät paremmin yli koko elinkaaren, mikä tarkoittaa, että heidän terveys on parempi, heidän koulutus on parempi, heidän työllistyminen tapahtuu paljon suuremmissa määrin - ja kaikki tää on inhimillisesti järkevää, mutta se on myöskin talouden suorituskyvyn kannalta järkevää. Mä en missään tapauksessa lähtis leikkaamaan ikään kuin nyt vaan sen takia, että pitäis saada julkinen talouden tasapaino vuoteen 2023. En lähtis leikkaamaan sitä politiikkaa jolla pyritään tukemaan vaikeuksissa olevien lapsiperheiden menestymistä."
Tässä referoituna joitain otteita keskustelusta. Suosittelen lämpimästi katsomaan tuon keskustelun kokonaisuudessaan. Siinä kestää vain 40min :)
submitted by OCPetrus to Suomi [link] [comments]


2019.09.13 07:57 Gorthmog Työn tekemisen vaikeudesta.

Pahoittelen pitkästä jaarittelusta, mutta pakko purkaa tämä jonnekin.
Olen reilu kolmekymppinen mies Itä-Suomesta. Opiskelin aikanaan tietotekniikan inssiksi kun en muutakaan keksinyt. Tein monenlaisia sekatöitä opiskelujen jälkeen ja viimeiset viitisen vuotta noita IT-puolen hommia. Olen kuitenkin aina tuntenut voimakasta kaipuuta valmistaa asioita käsilläni, enkä ole koskaan saanut juuri minkaanlaista tyydytystä noista IT-puolen hommista. Koko ala alkoi korpeamaan ja teki mieli pois.
Laajensin viime kesänä (2018) omaa taloani, jota olen remontoinut työn ja kaiken muun ohella vuodesta 2012. Otin erään tuttavien suositteleman timpurin muutamaan työvaiheeseen joista ei ollut kokemusta ja jotka olisivat olleet yksin vaikeita, lähinnä katto ja runkohommiin. Timpurilla oli ollut 20 vuotta sama työpari joka oli lopettanut allergioiden ym. takia vähän ennen tuota minun työmaatani. Päätin kysyä pääsisinkö hänelle oppipojaksi. Jutut kävi hyvin yksiin, töitä tehdessä oli mukavaa ja ukko suostui. Tein syksyn omaa torppaani ja hän omia lupaamiaan töitään. Talvella olin osin työttömänä, käytiin muutamalla yhteisellä remonttityömaalla.
Heinäkuun alussa lähdettiin rakentamaan eräälle tehtaalle uutta varastoa. Aluksi kaikki tuntui menevän ihan kivasti, mutta äijän hermot alkoivat jostain syystä kiristyä työmaan edetessä. Nyt ollaan katontekovaiheessa ja ukko pyysi tuon entisen työkaverinsa apuun, että saataisiin katto päälle ennen pahimpia syyssateita.
Viimeisen viikot äijä on puhunut minulle tyyliin enää tiuskimalla ja vittuilemalla. Sitä tuntuu ärsyttävän kaikki, vaikkei mitään varsinaista hätää pitäisi olla. Olen yrittänyt kysellä, että mikä sen mieltä painaa muttei mitään järkevää vastausta ole tullut, lisää tiuskimista ja vittuilua. Huumori on kadonnut työpaikalta ihan täysin ja mitta alkaa olla jo täynnä. Lisäksi korpeaa jonkin verran räikeä piittaamattomuus työturvallisuudesta, työskennellään kuitenkin melko korkealla ja touhu on välillä aivan järkyttävää keikkumista ja kikkailua.
Alun perinkin pidin tätä rakentamistouhua lähinnä irtaantumisena sisätyöstä enkä mitenkään lopullisena ratkaisuna. Sydän sykkii itsellä eniten puutöihin ja isäni onkin puuseppä. Hän on tosin yli 70-vuotias ja virallisesti eläkkeellä, eikä hänellä ole minua vara palkata. Menisin mieluusti hänen avukseen opettelemaan puusepäntöitä, mutta jostain pitäisi saada kuitenkin jonkin verran rahaa: kotona on kaksi lasta ja vaimo (joka työskentelee), sekä tietysti asuntolaina ja muut menot.
En tiedä miten lähtisin ratkaisemaan tätä ongelmaa. Nykyisen 'mestarin' kanssa työnteosta ei taida kuitenkaan tulla mitään. Olen harrastanut käsitöitä teini-ikäisestä lähtien ja halunnut pitkään puusepäksi. Isäni demotivaatiopuhe silloin nuorena sai minut valitsemaan alan jossa "olisi mahdollista tienata vähän paremmin, puusepän leipä kun on pitkä ja kapea". Ei olisi pitänyt uskoa. Nyt alkaa tuntua että on jo liian myöhäistä lähteä jahtaamaan tuota unelmaa, kun täysin persaukisenakaan ei voi elää.
Ei minulla tämän suurempia ongelmia ole. Pääosin elämä kuitenkin hymyilee, mutta nyt työmaalla on alkanut todella ahdistaa. Piti vain saada purkaa tämä johonkin.
Elämän kehitysehdotuksia otetaan toki vastaan.
submitted by Gorthmog to Suomi [link] [comments]


2019.08.02 08:01 Scantis Mörön Loitsu

Pitkän tauon jälkeen julkaistaan uusi mörkö tarina ( Linkki YouTube videoon alhaalla )

Heräsin tyhjästä Talosta . Talo oli vanha, ränsistynyt, sekä homeinen. Oli pimeää, enkä nähnyt juurikaan eteeni. Nousin ylös sängystä ja lähdin kohti ovea, ovi oli pikkuisen auki, kun olin aukaisemssa sitä, se liikkui hyvin hitaasti auki , naristen. Ajattelin, että oven toisella puolella olisi jokin, joten aukaisin oven varvoasti ja kurkistin oven taakse,mutta siellä ei ollut mitään.

Lähdin huoneesta ja kävelin käytävällä. Käytävä oli homeinen, väritön, sekä hyvin synkkä. Askeleeni kaikui käytävällä ja talo piti omanlaisia ääniä. Kävelin melkein käytävän päähän asti, kunnes alkoi kuulua kahden ihmisen supinaa. Pysähdyin ja palasin takaisin huoneeseen oven taakse katsomaan, mitä tapahtuu. Huoneessa oli tiuhti ja viuhti piilottamassa matkalaukkua ja he vaikuttivat olevan peloissaan. Kun astuin huoneeseen, molemmat alkoivat huutamaan " Älä jäädytä meitä" Ihmettelin, mitä he tarkoittavat ja kysyin mitä tarkoitatte. Tiuhti ja viuhti vaikuttivat olevan helpottuneita ja saivat sanottua "Ulkona on kylmä, sulje ovi"

Jäin miettimään tuota lausetta, mutta en tajunnut mitä he voisivat tarkoittaa. Tässä unessa siis en jostain syystä tiennyt koko möröstä mitäään, vaikka tiesin muumeista, mikä oli outoa. He kysyivät, ovatko muumit vielä talossa ja kysyin olenko muumitalossa. He nyökkäsivät ja kun aloin katsomaan huonetta, mietin, että onko tämä muka muumitalo, vanha ja ränsistynyt? Lähdin alakertaan katsomaan, josko muumit olisivat siellä. Tiuhti ja viuhti vaikuttivat olevan outoja, eivät omia itseään.

He istuivat keittiön pöydän ääressä ja olivat vakavan näköisiä. Menin kysymään, miksi olen täällä ja onko muumilaakso oikeasti olemassa. Muumipappa vastasi, että muumilaaksoon pääsee vain, jos oikeasti uskoo muumeihin. Olin tietenkin innoissani, mutta pettynyt muumitalon näöstä. Nuuskamuikkunen tuijotti minua intensiivisesti ja kysyi, oletko nähnyt sen. Jäin katsomaan muikkusta ja kysyin minkä? Muikkunen käänsi katseensa muumipappaan ja molemmat oli huolestuneen näköisiä. " Et siis tiedä täällä vallitsevasta hirviöstä?" Minua alkoi pelottamaan ja kysyin mikä hirviö? Muumipappa nousi tuolista ja käveli luokseni, hän laittoi käden olalleni ja alkoi selittämään.

" Ennen vanhaan lapset pääsivät matkustamaan unesta muumilaaksoon, jos vain uskoi meihin. He pääsivät viettämään aikaa kanssamme, pitämään hauskaa ja matkustamaan ympäri muumilaaksoa. Yksi alue oli kuitenkin kielletty. Yksinäiset vuoret. Yksinäisillä vuorilla vaelsi Mörkö. Vaarallinen hirviö. Vaikka meistä koskevasta sarjassa lapset tiesivät möröstä, meidän maailmassa heidän muistinsa pyyhityti möröstä, koska se aiheutti monissa traumoja. Mörkö pysyi omalla alueellaan ennen, mutta ajan myötä mörkö tuli katkeraksi. Mörkö oli yksinäinen eikä halunnut enää olla yksin, hän ei halunnut kunnioittaa sopimusta, että mörkö ei saisi tulla muumilaaksoon. Aluksi mörkö tuli rajojen yli ja lapset saivat elinikäisiä traumoja kokemastaan. Me käskimme mörköä menemään pois ja noudattamaan sopimusta. Vastineeksi annoimme mörölle smaragdin ja mörkö oli tyytyväinen.

Eräänä päivänä tänne tuli kaksi lasta, tiuhti ja viuhti. Aivan, tiuhti ja viuhti olivat ennen lapsia teidän maailmasta. Kaikki sujuivat hyvin, kunnes tiuhti ja viuhti halusivat lähteä yksinäisille vuorille. Me kielsimme menemästä sinne, koska vuorilla eksyy helposti. He eivät kuitenkaan kuunnelleet meitä, vaan lähtivät vuorille. He olivat löytäneet luolan, jossa mörkö asui ja löysivät smaragdin. He ottivat smaragdin, mutta silloin mörkö ilmestyi ja he lähtivät pakoon. He tulivat takaisin ja kertoivat tapahtuneesta. Kehotimme palauttamaan smaragdin, mutta he eivät halunneet. Me jouduimme lähettämään tiuhtin ja viuhtin, sekä smaragdin takaisin omaan maailmaansa.

Kun tiuhti ja viuhti olivat lähteneet, mörkö saapui muumilaaksoon ja oli todella vihainen. Me yritimme tehdä yhtä sun toista sopimusta, mutta mikään ei kelvannut. Mörkö alkoi metsästämään sen jälkeen tänne tulleita lapsia. Kun tarpeeksi monta lasta oli kadonnut, yhteys tähän maailman katkesi, emmekä ole nähneet lapsia täällä sen jälkeen. Mörkö oli rakentanut salaista loitsua, että kun tarpeeksi monen lapsen pelkoa saa jäädeytettä, hän voisi loihtia niistä loitsun, jonka avulla yhteys tämän maailman ja oikean maailman väliin palautuisi. Ongelmana vaan olisi että mörkö pääsisi teidän maailmaan, hakemaan smaragdin.

Mörkö siis alkoi vaanimaan muumilaaksossa lapsia ja olemme taistelleet mörkö vastaan vuosia. Mörkö väijyi talomme nurkilla kaapaten lapsia, kunnes menimme noidan puheille, noita oli tarkkailut mörköä ja arvannut mörön suunnitelman, kun hän oli varastanut noidalta loitsukirjan. Noita tarvitsi kuitenki meidän apua, eikä yksin uskaltanut nousta mörköä vastaan. Yhdessä me meidän rakkaudella ja noidan avulla katkaisimme yhteyden teidän maailmaan. Mörkö ei ollut tyytyväinen. Siitä päivästä lähtien, muumilaaksossa ei ole ollut kesää. Mörkö tuli joka päivä tarkastamaan talon joka nurkan ja kerran hän raivostui niin, että nipsu ei ole enään meidän keskuudessamme. Me olemme luvanneet suojella lapsia, hinnalla millä hyvänsä.

Hämmästyin muumipapan kertomasta tarinasta ja sanoin, että yläkerrassa oli tiuhti ja viuhti. Muumit katsoivat toisiaan ja lähtivät äkkiä yläkertaan. He avasivat oven ja alkoivat heti kysymään miten he olivat päässeet tänne. He vastasivat, että he olivat menneet nukkumaan ja nähneet normaalisti unta, kunnes mörkö oli ilmestynyt uneen ja sen jälkeen he olivat heränneet täältä ja vähän sen jälkeen he näkivät minut. Kaikki olivat huolestuneita, eikä tienneet mitä tehdä. Kysyin minkälainen mörkö on, mutta kukaan ei oikein halunnut vastata. Muumipeikko sanoi " Täällä muumilaaksossa mörkö on aivan erilainen, kuin meistä tehdyssä sarjassa". Aloin pelkäämään, minulla ei ollut mitään hajua, minkä näkönen mörkö on, kun en muistanut mörköä edes muutenkaan.

Me aloimme miettiä mitä me tehdään, kunnes hiljaisuus rikkoontui. Mörkö oli tulossa päivittäiselle kierrokselle. Muumipappa neuvoi meidät välittömästi kellariin piiloon. Tulimme yläkerrasta alas olohuoneeseen ja muumipappa alkoi tarkkailemaan ikkunasta. Muumipappa käski menemään keittiön johtavasta luukusta kellariin. Minä en halunnut mennä, olin toisaalta peloissani, mutta toisaalta utelias näkemään, millainen mörkö oli. Pappa sanoi, että minun olisi viisasta mennä piiloon, sillä jos mörkö saisi minut kiinni, hän saisi mahdollisuuden päästä meidän maailmaan, ja kun tiuhti ja viuhti ovat täällä mörkö ei lopeta, ennenkuin löytävät heidät, eikä hän voi löytää. Katsoin ikkunasta ulos ja näin kuinka kaukana maisemassa taivas muutti väriä, mörkö oli lähellä. Mörön märinä voimistui ja itseäni alkoi pelottaan niin, että päätin lähteä kellariin.

Menimme kellariin ja menin piiloon laatikkoon sisälle ja muumipappa naulasi laatikon kiinni. Laatikossa oli kuitenkin pieni reikä, josta näin läpi. Muumipappa palasi olohuoneeseen ja hetken aikaa oli hiljaista. Tiuhti ja viuhti supisivat laatikossaan, kunnes kuului kuinka ovi pamahti auki. Tiuhti ja viuhti lopetti supinan. Mörkö alkoi liikkumaan talossa ja askeleet valtasivat hiljaisuuden. Mörkö astui keittiöön ja yhtäkkiä askeleet pysähtyi. Kuulin kuinka mörkö nuuskutti ja silloin hän alkoi karjumaan kovaan ääneen, avasi lattialuukun ja ryntäsi kellariin. Hän oli ilmeisesti haistanut meidät. Näin kuinka mörkö tuli kellariin laatikossa olevasta reiästä ja muumipeikko oli oikeassa, mörkö ei näyttänyt yhtään samalta mitä meidän maailmassa. Mörkö näytti suurinpiirtein tältä.

Mörkö vaelsi kellarissa ja nuuskutti. Pappa, Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen tulivat perässä. Mörkö kysyi. "Onko täällä lapsia" Pappa vastasi, että ei, täällä ei ole ollut lapsia vuosikausiin, kyllähän sinä sen tiedät. Mörkö käänsi katseensa pappaan ja sanoi " Täällä haisee tiuhti ja viuhti, kerro missä he ovat tai jäädytän teidät kaikki" Pappa oli hätäänytyt, eikä keksinyt mitään, mitä sanoa, kunnes mamma tuli kellariin ja sanoi "Minä löysin viime viikolla tiuhdin ja viuhdin matkalaukun, he ovat jättäneet sen tänne" mamma oli tuonut matkalaukun yläkerrasta, kun mörkö oli tullut kellariin. Mörkö katsoi mammaa ja vastasi " Missä smaragdi on" Mamma kohautti olkapäitä ja sanoi "Tiuhti ja viuhti ovat vieneet sen mukana, kyllähän sinä sen tiedät".

Mörkö oli turhautuneen näköinen. Hän ei halunnut uskoa tuota selitystä, mutta hänen oli pakko. Mörkö oli lähdössä pois, mutta Tiuhti tai viuhti päästi aivastuksen. Mörkö kääntyi ja oli menossa kohti tiuhdin ja viuhdin laatikkoa. Mörkö oli avaamassa laatikkoa, väänsi laatikon auki, mutta juuri kun laatikko narahti, noita tuli kellariin ja loihti mörön paikalleen. Noita huusi, että ottakaa Tiuhti ja viuhti ja tulkaa mukaani. Pappa avasi laatikon ja kun näin mörön, jähmetyin paikalleni, se oli iso, pelottava ja näin kuinka hän tuojitti minua, vaikka ei pystynyt liikkumaan. Mörön silmistä näki, kuinka vihainen hän oli.

Lähdimme muumitalosta kohti noitametsää, noidan johdatuksella. Noita alkoi selittämään kuinka oli aistinut meidän tulon. Hän selitti "Mörkö on keksinyt keinon miten saa teidät tänne mailmaan, hän on uhrannut kaikki jäädytetyt lapset, joiden tarkoituksena oli tehdä loitsu, miten päästä teidän maailmaan. Hän löysi keinon miten tuoda teidät tänne. Mutta minä keksin keinon, miten saamme mörön loihdittua pois takaisin yksinäisille vuorille ja saada kaikki takaisin. Meidän pitää tehdä smaragdiin loitsu, ja antaa smaragdi mörölle, antakaa se smaragdi tiuhti ja viuhti ".

Mamma sanoi, että oli piilottanut smaragdin, kun mörkö tuli sinne ja haistoi tiuhdin ja viuhdin. Noita sanoi, mörön liikkumattomuus loitsu pitäisi vielä tehota ja että minun pitäisi hakea smaragdi, jos liikumattomuus loitsu on haihtunut, koska mörkö ei tunne hajuani. Sanoin, etten uskalla mennä sinne, en varmana mene. Noita vaan sanoi, että sinun on pakko. Metsän keskellä noita pysähtyi ja alkoi loihtimaan, Tiuhti ja viuhti lähetettiin takaisin minun maailmaani. " Sinun on pakko, olet ainoa mahdollisuus. Mutta muista, jos mörkö saa sinut kiinni, hän lähtee etsimään tiuhtia ja viuhtia teidän maailmaan, ja se merkitsee kaikille lapsille loppua ".

Muumipappa ja muumipeikko rohkaisi minua ja kertoi, että kyllä minä pystyn siihen. Nyt mamma sanoi "Minun tarvitsee kertoa yksi juttu...smaragdi.. Se on vieläki matkalaukussa, kellarissa, missä mörkö on..Mietin, että paras jättä se matkalaukkuun, ei mörkö sieltä tajua sitä katsoa, jos matkalaukku on minulla.. " Nielaisin palan kurkusta ja rohkaisin itseäni. Minun oli mentävä muumitaloon, yksin, pelko siitä, että mörkö voisi saada minut kiinni. Lähdin kohti muumitaloa, matkalla mietin strategioita, mitä tekisin eri tilanteessa.

Saavuin muumitalon eteen, keräsin rohkeutta vielä hetken ja avasin hiljaa ja varovasti oven. Ovesta kuuluva narina kaikui tyhjässä muumitalossa ja pelkäsin, että mörkö kuulee sen. Kävelin varovasti, varpaillani muumitaloa ympäri, katsoen, ettei mörkö yllätä minua mistään suunnasta, jos mörkö olisi vapautunut loitsusta. Pääsin keittöön ja lattialuukun päällä oli kiva, minkä muumipappa oli ilmeisesti jättänyt siihen. Mietin, että huh, mörkö on vielä loitsun vallassa, kun ei ole tullut kellarista. Helpottuneena avasin nopeasti luukun ja kapusin alas.

Olin oikeassa, mörkö oli kellarissa paikoillaan loitsun pauloissa, matkalaukku muutaman metrin päässä. Kävelin hiljaa mörön ohi. Mörkö oli todella pelottavan näköinen ja se vain tuijotti tyhjyyteen silmillään. Pääsin matkalaukun luokse ja avasin matkalaukun varmistaakseni, että smaragdi oli varmasti siellä. Raotin matkalaukkua ja sieltä tuleva hohde varmisti, että siellä se on. Käänsin päätä varmistaakseni, että mörkö olisi vielä loitsussa. Otin matkalaukun syliin ja käännyin lähteäksi pois, mutta.. Mörön silmät oli kääntynyt suoraan minua kohti. Minä vain jähmetyin katsomaan noita silmiä. Sitten tajusin, että loitsu oli varmaan raennut ja aloin panikoida, mutta mörkö ei liikahtanutkaan.

Olin hämmentynyt. Lähdin kävelemään kohti mörköä varovasti. Katsoin suoraa mörköä silmiin ja koko ajan olin varuillani, koska mörkö liikkuisi. Askeleeni olivat hitaita ja varovaisia, sekä mörön katse oli vanginnut minut tuijottamaan tuota hiviöitä suoraan silmiin. Minun syke nousi metri metriltä, kun yritin ohittaa mörköä. Pääsin mörön vierelle ohittaakseni hänet ja kun olin ohittanut, otin välittömästi juoksuaskeleet ja silloin mörkö kääntyi ja alkoi huutamaan niin kovaa, että kaaduin lattialuukulle menevissä rappusissa.

Nousin ylös ja katsoin taakseni, mutta mörkö ei ollut enää siinä. Hieroin silmiä ja mietin, mitä. Eihän mörkö voinut noin vaan kadota. Avasin varovasti lattialuukun ja tähylin kansi vähän auki, ettei mörkö vaanisi jossain nurkassa. Kun pääsin keittiöön, huomasin, että ulko-ovi oli auki. Olin hämilläni, koska ei mörkö voinut ohittaa minua missään kohtaa. Lähdin kävelemään kohti ulko-ovea, varmistin, ettei mörkö olisi oven takana, kummallakaan puolella. Laitoin ulko-oven kiinni ja silloin mörkö ilmestyi sisäpuolelta ulko-ovessa olevaan ikkunaan.

Lähdin välittömästi juoksemaan pois, katsoin taakseni, mutta mörkö vain seisoi ulko-oven edessä, hymyili, eikä lähtenyt perään. Pysähdyin ja jäin katsomaan mitä mörkö oikeen aikoi. Mörön käsi tuli mörön takaa ja siinä se oli. Smaragdi. Katsoin matkalaukkuun ja siellä oli vain joku timantti. Mörkö oli vaihtanut ne tarkoituksella. Mitä mörkö oikein aikoi? Miksei hän napannut minua ku olisi voinut? Mörkö avasi suunsa ja sanoi " Jos uskallat tulla eteeni, saat smaragdin " mietin, etten todellakaan mene, mörkö huijaa aivan varmasti. Mörkö alkoi kävelemään minua kohti ja aloin panikoida. Mietin, että tarvitsen tuon smaragdin, en voi vielä luovuttaa sitä mörölle.

Mörkö jatkoi kävelemistä, kunnes pysähtyi ja asetti smaragdin maahan, eteensä. " Tule vain, en minä sinulle mitään pahaa tee ". En tiedä miksi, mutta aloin kävelemään kohti mörkö. Mörkö vain hymyili ja hymy leventyi koko ajan, mitä lähemmäksi tulin. Olin nyt parin metrin päästä smaragdista ja mörkö alkoi nauramaan. Pelästyin ja otin pari askelta taaksepäin. Mörkö nauroi kuin hullu, kunnes yhtäkkiä se lopetti ja alkoi katsomaan minua vihaisesti. " Sinua on huijattu, eivät noita ja muut tarvitse smaragdia loitsuun, vaan sinut. Ne lähettivät sinut tänne, jotta saisin sinut ja saisin tehtyä loitsun, sekä lähdettyä pois muumilaaksosta. He ovat suunnitelleet tätä pitkään, he saivat sinut tänne maailmastasi loitsulla, jotta he voisivat uhrata sinut, he haluavat minusta eroon, että voivat elää täällä rauhassa. Me sovimme tämän kaiken yhdessä. Ei minua kiinnosta smaragdi, vaan tiuhti ja viuhti. He eivät pelkästään varasteet smaragdia. He tappoivat minun veljeni varastessaan smaragdia.

Huusin, etten usko sinua. Mörkö sanoi " miksi luulet, että sinut lähetettiin yksin, sen takia, etten tunne hajuasi? Hah, kyllä minä sinun hajusi haistoin jo aluksi, he lähettivät sinut siksi, että pääsisi sinusta eroon ". En halunnut uskoa mörköä, ei tämä voinut olla totta. " Ota vain smaragdi ja mene muumien luokse ja katso miten he reagoivat. He keksivät varmasti syyn lähettää sinut takaisin tänne. Aloin tulemaan vihaiseksi muumeille, lähestyin smaragdia ja sain laitettua sen matkalaukkuun. Käännyin poispäin ja näin mörön nyt edessäni. Mitä, katsoin taakseni ja mörkö oli myös siellä? Mörkö alkoi taas nauramaan " Haha huijasin sinua, veljeni on elossa, miksi luulit ulko-oven olevan auki kun tulit tänne, ? Me saimme yhdessä sinut ansaan. Nyt on minun aikani "

Möröt alkoivat lähestyä minua mutta olin tarpeeksi nopea ja pääsin pakoon. Juoksin niin lujaa kuin pystyin ja mörköjen märinä jäi takseeni kuin kauhumusiikki. Pääsin noitametsään. Oli jo todella pimeää enkä nähnyt juurikaan eteeni. Otin smaragdin laukusta, jotta se voisi tuoda valoa ja se toikin. Kävelin metsässä kunnes tajusin, että olen eksynyt. En tiennyt yhtään, mihin suuntaan kävellä. Kaikki näytti niin samalta. Aloin panikoida ja paniikin vallassa vain kuljin ympyrää. Lopulta uuvuin ja jäin itkemään maahan. Mi nulla ei ollut mitään toivoa. Itkin, kunnes kuulin rasahduksen lähellä. Käänsin välittömästi pääni rasahduken suuntaan. Nyt rasahdus kuului takaani. Käänsin pääni taakse ja huomasin pimessä mörön silmät ja suun. Pelästyin valtavasti ja lähdin äkkiä juoksemaan toiseen suuntaan, mutta törmäsin mörön veljeen. Kaaduin maahan ja mörön veli otti matkalaukun ja mörkö nappasi minut kiinni. Mörkö sanoi " Vihdoin on minun aikani "
Heräsin ja olin helpottunut, että se oli vain unta. Nousin ylös ja avasin huoneeni oven. Tein aamupalaa normaalisti, söin ja lähdin kohti koulua. Oli talvi ja pimeää heti aamusta. Menin kellariin hakemaan polkpyörääni. Kun pääsin kellarin alkoi tuttu musiikki soida. Pelästyin ja laitoin kellarin valot päälle ja mörkö seisoi edessäni " Minun aikani ".
Nyt heräsin oikeasti ja olin tosi sekaisin. Tein aamupalaa normaalisti ja lähdin kohti koulua. Olin menossa kellariin hakemaan pyörääni, mutta pelkäsin, että mörkö oli siellä. Tänä aamuna siis kävelin kouluun.

YouTube ; https://www.youtube.com/watch?v=RDO6N_B7DRw&lc=z23cflphfnvyyd4pw04t1aokgsvrzoaa1pjattw125wzrk0h00410.1564685229673331
submitted by Scantis to Suomi [link] [comments]


2019.05.05 12:40 Kauheehiki Työavautuminen

Jos sallitte pienen purkautumisen. Oon kaupan alalla töissä opintojen ohella. Oon nyt tehnyt tätä duunia vähän yli 3v. Oon täysin kyllästynyt koko alaan ja siihen, miten kaikkia työvuoroja yms kikkaillaan.
a) Lomatoiveet Sen verran pitkään oon ollut, että mullakin kesälle täydet lomat. Mutta hommahan menee silleen, että seinälle oli ilmestynyt lappu: "Jos haluat olla kesällä täällä töissä, tarkoittaa se sitä, että lupaudut olemaan käytettävissä kesä-, heinä-, ja elokuun. Tämä tarkoittaa, että lomat pidetään tuon ajan ulkopuolella." Kaiken tämän päälle yhtään viikonloppua koko kesäaikana ei saa toivoa vapaaksi. Homma alkaa olla aika raskasta tässä vaiheessa. Meillä vakkarit tekee arkiaamut, ei ikinä yhtään pyhäpäiviä, iltoja tai viikonloppuja. Se tarkoittaa, että me nuoret ei saada toivoa mitään pyhiä vapaaksi. Ei joulua, uutta vuotta, ym. Muutenkin koulun ohella kun tekee töitä, tarkoittaa se, että vuoden ympäri olet koulussa 5pv ja töissä 1-2pv. Sitä kuitenkin haluaisi ottaa lomaakin. Ja fakta on se, että jos pidät loman syys- tai toukokuussa, on silloin vielä koulut kesken. Yhtään viikonloppua ei saa tosiaan anoa vapaaksi kesällä. Mitään reissuja ei voi suunnitella etukäteenkään, sillä lomalistat (jotka alkavat n. 2 vko päästä) eivät ole vieläkään tulleet. Viime vuonna sain tietää kesälomasta 9pv varotusajalla. Yritä siinä matkoja varailla. Nytkin palkkanauhasta luin, että mulla saattaa olla lomaa tän kuun loppupuolella, koska parilta viikolta oli lomarahaa maksettu. Tietoa tästä ei kuitenkaan ole missään julkaistu.
b) Työvuorolistat Työvuorolistat menee käytännössä täysin sen mukaan, kuinka hyvässä huudossa olet vuorosuunnittelijan kanssa. Sen lisäksi alkaa vituttaa ärsyttää nämä neljän tunnin vuorot, mitä piirretään. Lisäksi joka viikko tulee viestiä kännykkään, että voiko korvata hänen ja hänen vuoron (korvattavat vuorot yleensä luokkaa 16.00-19.00, 3h fuck yes). Kokoajan täytyy olla saatavilla. Sitten jos toivot jotain vapaaksi, on täysin kolikon heittoa saatko sen vapaaksi. Vaikka teillä olisi ollut puhetta asiasta vuorosuunnittelijan kanssa. (Esim. veljen konfirmaatio ei riittänyt syyksi saada vapaata). Sen onkin sitten voi voi, jos tulee vuoro sen päälle. Olet sen jälkeen omillasi yrittäessä vaihtaa vuoroasi pois. Ja sehän ei tunnetusti onnistu.
Jatkanko vielä?
submitted by Kauheehiki to Suomi [link] [comments]


2019.04.12 11:57 Scantis Mörön loitsu

Heräsin tyhjästä Talosta . Talo oli vanha, ränsistynyt, sekä homeinen. Oli pimeää, enkä nähnyt juurikaan eteeni. Nousin ylös sängystä ja lähdin kohti ovea, ovi oli pikkuisen auki, kun olin aukaisemssa sitä, se liikkui hyvin hitaasti auki , naristen. Ajattelin, että oven toisella puolella olisi jokin, joten aukaisin oven varvoasti ja kurkistin oven taakse,mutta siellä ei ollut mitään.
Lähdin huoneesta ja kävelin käytävällä. Käytävä oli homeinen, väritön, sekä hyvin synkkä. Askeleeni kaikui käytävällä ja talo piti omanlaisia ääniä. Kävelin melkein käytävän päähän asti, kunnes alkoi kuulua kahden ihmisen supinaa. Pysähdyin ja palasin takaisin huoneeseen oven taakse katsomaan, mitä tapahtuu. Huoneessa oli tiuhti ja viuhti piilottamassa matkalaukkua ja he vaikuttivat olevan peloissaan. Kun astuin huoneeseen, molemmat alkoivat huutamaan " Älä jäädytä meitä" Ihmettelin, mitä he tarkoittavat ja kysyin mitä tarkoitatte. Tiuhti ja viuhti vaikuttivat olevan helpottuneita ja saivat sanottua "Ulkona on kylmä, sulje ovi"
Jäin miettimään tuota lausetta, mutta en tajunnut mitä he voisivat tarkoittaa. Tässä unessa siis en jostain syystä tiennyt koko möröstä mitäään, vaikka tiesin muumeista, mikä oli outoa. He kysyivät, ovatko muumit vielä talossa ja kysyin olenko muumitalossa. He nyökkäsivät ja kun aloin katsomaan huonetta, mietin, että onko tämä muka muumitalo, vanha ja ränsistynyt? Lähdin alakertaan katsomaan, josko muumit olisivat siellä. Tiuhti ja viuhti vaikuttivat olevan outoja, eivät omia itseään.
He istuivat keittiön pöydän ääressä ja olivat vakavan näköisiä. Menin kysymään, miksi olen täällä ja onko muumilaakso oikeasti olemassa. Muumipappa vastasi, että muumilaaksoon pääsee vain, jos oikeasti uskoo muumeihin. Olin tietenkin innoissani, mutta pettynyt muumitalon näöstä. Nuuskamuikkunen tuijotti minua intensiivisesti ja kysyi, oletko nähnyt sen. Jäin katsomaan muikkusta ja kysyin minkä? Muikkunen käänsi katseensa muumipappaan ja molemmat oli huolestuneen näköisiä. " Et siis tiedä täällä vallitsevasta hirviöstä?" Minua alkoi pelottamaan ja kysyin mikä hirviö? Muumipappa nousi tuolista ja käveli luokseni, hän laittoi käden olalleni ja alkoi selittämään.
" Ennen vanhaan lapset pääsivät matkustamaan unesta muumilaaksoon, jos vain uskoi meihin. He pääsivät viettämään aikaa kanssamme, pitämään hauskaa ja matkustamaan ympäri muumilaaksoa. Yksi alue oli kuitenkin kielletty. Yksinäiset vuoret. Yksinäisillä vuorilla vaelsi Mörkö. Vaarallinen hirviö. Vaikka meistä koskevasta sarjassa lapset tiesivät möröstä, meidän maailmassa heidän muistinsa pyyhityti möröstä, koska se aiheutti monissa traumoja. Mörkö pysyi omalla alueellaan ennen, mutta ajan myötä mörkö tuli katkeraksi. Mörkö oli yksinäinen eikä halunnut enää olla yksin, hän ei halunnut kunnioittaa sopimusta, että mörkö ei saisi tulla muumilaaksoon. Aluksi mörkö tuli rajojen yli ja lapset saivat elinikäisiä traumoja kokemastaan. Me käskimme mörköä menemään pois ja noudattamaan sopimusta. Vastineeksi annoimme mörölle smaragdin ja mörkö oli tyytyväinen.
Eräänä päivänä tänne tuli kaksi lasta, tiuhti ja viuhti. Aivan, tiuhti ja viuhti olivat ennen lapsia teidän maailmasta. Kaikki sujuivat hyvin, kunnes tiuhti ja viuhti halusivat lähteä yksinäisille vuorille. Me kielsimme menemästä sinne, koska vuorilla eksyy helposti. He eivät kuitenkaan kuunnelleet meitä, vaan lähtivät vuorille. He olivat löytäneet luolan, jossa mörkö asui ja löysivät smaragdin. He ottivat smaragdin, mutta silloin mörkö ilmestyi ja he lähtivät pakoon. He tulivat takaisin ja kertoivat tapahtuneesta. Kehotimme palauttamaan smaragdin, mutta he eivät halunneet. Me jouduimme lähettämään tiuhtin ja viuhtin, sekä smaragdin takaisin omaan maailmaansa.
Kun tiuhti ja viuhti olivat lähteneet, mörkö saapui muumilaaksoon ja oli todella vihainen. Me yritimme tehdä yhtä sun toista sopimusta, mutta mikään ei kelvannut. Mörkö alkoi metsästämään sen jälkeen tänne tulleita lapsia. Kun tarpeeksi monta lasta oli kadonnut, yhteys tähän maailman katkesi, emmekä ole nähneet lapsia täällä sen jälkeen. Mörkö oli rakentanut salaista loitsua, että kun tarpeeksi monen lapsen pelkoa saa jäädeytettä, hän voisi loihtia niistä loitsun, jonka avulla yhteys tämän maailman ja oikean maailman väliin palautuisi. Ongelmana vaan olisi että mörkö pääsisi teidän maailmaan, hakemaan smaragdin.
Mörkö siis alkoi vaanimaan muumilaaksossa lapsia ja olemme taistelleet mörkö vastaan vuosia. Mörkö väijyi talomme nurkilla kaapaten lapsia, kunnes menimme noidan puheille, noita oli tarkkailut mörköä ja arvannut mörön suunnitelman, kun hän oli varastanut noidalta loitsukirjan. Noita tarvitsi kuitenki meidän apua, eikä yksin uskaltanut nousta mörköä vastaan. Yhdessä me meidän rakkaudella ja noidan avulla katkaisimme yhteyden teidän maailmaan. Mörkö ei ollut tyytyväinen. Siitä päivästä lähtien, muumilaaksossa ei ole ollut kesää. Mörkö tuli joka päivä tarkastamaan talon joka nurkan ja kerran hän raivostui niin, että nipsu ei ole enään meidän keskuudessamme. Me olemme luvanneet suojella lapsia, hinnalla millä hyvänsä.
Hämmästyin muumipapan kertomasta tarinasta ja sanoin, että yläkerrassa oli tiuhti ja viuhti. Muumit katsoivat toisiaan ja lähtivät äkkiä yläkertaan. He avasivat oven ja alkoivat heti kysymään miten he olivat päässeet tänne. He vastasivat, että he olivat menneet nukkumaan ja nähneet normaalisti unta, kunnes mörkö oli ilmestynyt uneen ja sen jälkeen he olivat heränneet täältä ja vähän sen jälkeen he näkivät minut. Kaikki olivat huolestuneita, eikä tienneet mitä tehdä. Kysyin minkälainen mörkö on, mutta kukaan ei oikein halunnut vastata. Muumipeikko sanoi " Täällä muumilaaksossa mörkö on aivan erilainen, kuin meistä tehdyssä sarjassa". Aloin pelkäämään, minulla ei ollut mitään hajua, minkä näkönen mörkö on, kun en muistanut mörköä edes muutenkaan.
Me aloimme miettiä mitä me tehdään, kunnes hiljaisuus rikkoontui. Mörkö oli tulossa päivittäiselle kierrokselle. Muumipappa neuvoi meidät välittömästi kellariin piiloon. Tulimme yläkerrasta alas olohuoneeseen ja muumipappa alkoi tarkkailemaan ikkunasta. Muumipappa käski menemään keittiön johtavasta luukusta kellariin. Minä en halunnut mennä, olin toisaalta peloissani, mutta toisaalta utelias näkemään, millainen mörkö oli. Pappa sanoi, että minun olisi viisasta mennä piiloon, sillä jos mörkö saisi minut kiinni, hän saisi mahdollisuuden päästä meidän maailmaan, ja kun tiuhti ja viuhti ovat täällä mörkö ei lopeta, ennenkuin löytävät heidät, eikä hän voi löytää. Katsoin ikkunasta ulos ja näin kuinka kaukana maisemassa taivas muutti väriä, mörkö oli lähellä. Mörön märinä voimistui ja itseäni alkoi pelottaan niin, että päätin lähteä kellariin.
Menimme kellariin ja menin piiloon laatikkoon sisälle ja muumipappa naulasi laatikon kiinni. Laatikossa oli kuitenkin pieni reikä, josta näin läpi. Muumipappa palasi olohuoneeseen ja hetken aikaa oli hiljaista. Tiuhti ja viuhti supisivat laatikossaan, kunnes kuului kuinka ovi pamahti auki. Tiuhti ja viuhti lopetti supinan. Mörkö alkoi liikkumaan talossa ja askeleet valtasivat hiljaisuuden. Mörkö astui keittiöön ja yhtäkkiä askeleet pysähtyi. Kuulin kuinka mörkö nuuskutti ja silloin hän alkoi karjumaan kovaan ääneen, avasi lattialuukun ja ryntäsi kellariin. Hän oli ilmeisesti haistanut meidät. Näin kuinka mörkö tuli kellariin laatikossa olevasta reiästä ja muumipeikko oli oikeassa, mörkö ei näyttänyt yhtään samalta mitä meidän maailmassa. Mörkö näytti suurinpiirtein tältä.
Mörkö vaelsi kellarissa ja nuuskutti. Pappa, Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen tulivat perässä. Mörkö kysyi. "Onko täällä lapsia" Pappa vastasi, että ei, täällä ei ole ollut lapsia vuosikausiin, kyllähän sinä sen tiedät. Mörkö käänsi katseensa pappaan ja sanoi " Täällä haisee tiuhti ja viuhti, kerro missä he ovat tai jäädytän teidät kaikki" Pappa oli hätäänytyt, eikä keksinyt mitään, mitä sanoa, kunnes mamma tuli kellariin ja sanoi "Minä löysin viime viikolla tiuhdin ja viuhdin matkalaukun, he ovat jättäneet sen tänne" mamma oli tuonut matkalaukun yläkerrasta, kun mörkö oli tullut kellariin. Mörkö katsoi mammaa ja vastasi " Missä smaragdi on" Mamma kohautti olkapäitä ja sanoi "Tiuhti ja viuhti ovat vieneet sen mukana, kyllähän sinä sen tiedät".
Mörkö oli turhautuneen näköinen. Hän ei halunnut uskoa tuota selitystä, mutta hänen oli pakko. Mörkö oli lähdössä pois, mutta Tiuhti tai viuhti päästi aivastuksen. Mörkö kääntyi ja oli menossa kohti tiuhdin ja viuhdin laatikkoa. Mörkö oli avaamassa laatikkoa, väänsi laatikon auki, mutta juuri kun laatikko narahti, noita tuli kellariin ja loihti mörön paikalleen. Noita huusi, että ottakaa Tiuhti ja viuhti ja tulkaa mukaani. Pappa avasi laatikon ja kun näin mörön, jähmetyin paikalleni, se oli iso, pelottava ja näin kuinka hän tuojitti minua, vaikka ei pystynyt liikkumaan. Mörön silmistä näki, kuinka vihainen hän oli.
Lähdimme muumitalosta kohti noitametsää, noidan johdatuksella. Noita alkoi selittämään kuinka oli aistinut meidän tulon. Hän selitti "Mörkö on keksinyt keinon miten saa teidät tänne mailmaan, hän on uhrannut kaikki jäädytetyt lapset, joiden tarkoituksena oli tehdä loitsu, miten päästä teidän maailmaan. Hän löysi keinon miten tuoda teidät tänne. Mutta minä keksin keinon, miten saamme mörön loihdittua pois takaisin yksinäisille vuorille ja saada kaikki takaisin. Meidän pitää tehdä smaragdiin loitsu, ja antaa smaragdi mörölle, antakaa se smaragdi tiuhti ja viuhti ".
Mamma sanoi, että oli piilottanut smaragdin, kun mörkö tuli sinne ja haistoi tiuhdin ja viuhdin. Noita sanoi, mörön liikkumattomuus loitsu pitäisi vielä tehota ja että minun pitäisi hakea smaragdi, jos liikumattomuus loitsu on haihtunut, koska mörkö ei tunne hajuani. Sanoin, etten uskalla mennä sinne, en varmana mene. Noita vaan sanoi, että sinun on pakko. Metsän keskellä noita pysähtyi ja alkoi loihtimaan, Tiuhti ja viuhti lähetettiin takaisin minun maailmaani. " Sinun on pakko, olet ainoa mahdollisuus. Mutta muista, jos mörkö saa sinut kiinni, hän lähtee etsimään tiuhtia ja viuhtia teidän maailmaan, ja se merkitsee kaikille lapsille loppua ".
Muumipappa ja muumipeikko rohkaisi minua ja kertoi, että kyllä minä pystyn siihen. Nyt mamma sanoi "Minun tarvitsee kertoa yksi juttu...smaragdi.. Se on vieläki matkalaukussa, kellarissa, missä mörkö on..Mietin, että paras jättä se matkalaukkuun, ei mörkö sieltä tajua sitä katsoa, jos matkalaukku on minulla.. " Nielaisin palan kurkusta ja rohkaisin itseäni. Minun oli mentävä muumitaloon, yksin, pelko siitä, että mörkö voisi saada minut kiinni. Lähdin kohti muumitaloa, matkalla mietin strategioita, mitä tekisin eri tilanteessa.
Saavuin muumitalon eteen, keräsin rohkeutta vielä hetken ja avasin hiljaa ja varovasti oven. Ovesta kuuluva narina kaikui tyhjässä muumitalossa ja pelkäsin, että mörkö kuulee sen. Kävelin varovasti, varpaillani muumitaloa ympäri, katsoen, ettei mörkö yllätä minua mistään suunnasta, jos mörkö olisi vapautunut loitsusta. Pääsin keittöön ja lattialuukun päällä oli kiva, minkä muumipappa oli ilmeisesti jättänyt siihen. Mietin, että huh, mörkö on vielä loitsun vallassa, kun ei ole tullut kellarista. Helpottuneena avasin nopeasti luukun ja kapusin alas.
Olin oikeassa, mörkö oli kellarissa paikoillaan loitsun pauloissa, matkalaukku muutaman metrin päässä. Kävelin hiljaa mörön ohi. Mörkö oli todella pelottavan näköinen ja se vain tuijotti tyhjyyteen silmillään. Pääsin matkalaukun luokse ja avasin matkalaukun varmistaakseni, että smaragdi oli varmasti siellä. Raotin matkalaukkua ja sieltä tuleva hohde varmisti, että siellä se on. Käänsin päätä varmistaakseni, että mörkö olisi vielä loitsussa. Otin matkalaukun syliin ja käännyin lähteäksi pois, mutta.. Mörön silmät oli kääntynyt suoraan minua kohti. Minä vain jähmetyin katsomaan noita silmiä. Sitten tajusin, että loitsu oli varmaan raennut ja aloin panikoida, mutta mörkö ei liikahtanutkaan.
Olin hämmentynyt. Lähdin kävelemään kohti mörköä varovasti. Katsoin suoraa mörköä silmiin ja koko ajan olin varuillani, koska mörkö liikkuisi. Askeleeni olivat hitaita ja varovaisia, sekä mörön katse oli vanginnut minut tuijottamaan tuota hiviöitä suoraan silmiin. Minun syke nousi metri metriltä, kun yritin ohittaa mörköä. Pääsin mörön vierelle ohittaakseni hänet ja kun olin ohittanut, otin välittömästi juoksuaskeleet ja silloin mörkö kääntyi ja alkoi huutamaan niin kovaa, että kaaduin lattialuukulle menevissä rappusissa.
Nousin ylös ja katsoin taakseni, mutta mörkö ei ollut enää siinä. Hieroin silmiä ja mietin, mitä. Eihän mörkö voinut noin vaan kadota. Avasin varovasti lattialuukun ja tähylin kansi vähän auki, ettei mörkö vaanisi jossain nurkassa. Kun pääsin keittiöön, huomasin, että ulko-ovi oli auki. Olin hämilläni, koska ei mörkö voinut ohittaa minua missään kohtaa. Lähdin kävelemään kohti ulko-ovea, varmistin, ettei mörkö olisi oven takana, kummallakaan puolella. Laitoin ulko-oven kiinni ja silloin mörkö ilmestyi sisäpuolelta ulko-ovessa olevaan ikkunaan.
Lähdin välittömästi juoksemaan pois, katsoin taakseni, mutta mörkö vain seisoi ulko-oven edessä, hymyili, eikä lähtenyt perään. Pysähdyin ja jäin katsomaan mitä mörkö oikeen aikoi. Mörön käsi tuli mörön takaa ja siinä se oli. Smaragdi. Katsoin matkalaukkuun ja siellä oli vain joku timantti. Mörkö oli vaihtanut ne tarkoituksella. Mitä mörkö oikein aikoi? Miksei hän napannut minua ku olisi voinut? Mörkö avasi suunsa ja sanoi " Jos uskallat tulla eteeni, saat smaragdin " mietin, etten todellakaan mene, mörkö huijaa aivan varmasti. Mörkö alkoi kävelemään minua kohti ja aloin panikoida. Mietin, että tarvitsen tuon smaragdin, en voi vielä luovuttaa sitä mörölle.
Mörkö jatkoi kävelemistä, kunnes pysähtyi ja asetti smaragdin maahan, eteensä. " Tule vain, en minä sinulle mitään pahaa tee ". En tiedä miksi, mutta aloin kävelemään kohti mörkö. Mörkö vain hymyili ja hymy leventyi koko ajan, mitä lähemmäksi tulin. Olin nyt parin metrin päästä smaragdista ja mörkö alkoi nauramaan. Pelästyin ja otin pari askelta taaksepäin. Mörkö nauroi kuin hullu, kunnes yhtäkkiä se lopetti ja alkoi katsomaan minua vihaisesti. " Sinua on huijattu, eivät noita ja muut tarvitse smaragdia loitsuun, vaan sinut. Ne lähettivät sinut tänne, jotta saisin sinut ja saisin tehtyä loitsun, sekä lähdettyä pois muumilaaksosta. He ovat suunnitelleet tätä pitkään, he saivat sinut tänne maailmastasi loitsulla, jotta he voisivat uhrata sinut, he haluavat minusta eroon, että voivat elää täällä rauhassa. Me sovimme tämän kaiken yhdessä. Ei minua kiinnosta smaragdi, vaan tiuhti ja viuhti. He eivät pelkästään varasteet smaragdia. He tappoivat minun veljeni varastessaan smaragdia.
Huusin, etten usko sinua. Mörkö sanoi " miksi luulet, että sinut lähetettiin yksin, sen takia, etten tunne hajuasi? Hah, kyllä minä sinun hajusi haistoin jo aluksi, he lähettivät sinut siksi, että pääsisi sinusta eroon ". En halunnut uskoa mörköä, ei tämä voinut olla totta. " Ota vain smaragdi ja mene muumien luokse ja katso miten he reagoivat. He keksivät varmasti syyn lähettää sinut takaisin tänne. Aloin tulemaan vihaiseksi muumeille, lähestyin smaragdia ja sain laitettua sen matkalaukkuun. Käännyin poispäin ja näin mörön nyt edessäni. Mitä, katsoin taakseni ja mörkö oli myös siellä? Mörkö alkoi taas nauramaan " Haha huijasin sinua, veljeni on elossa, miksi luulit ulko-oven olevan auki kun tulit tänne, ? Me saimme yhdessä sinut ansaan. Nyt on minun aikani "
Möröt alkoivat lähestyä minua mutta olin tarpeeksi nopea ja pääsin pakoon. Juoksin niin lujaa kuin pystyin ja mörköjen märinä jäi takseeni kuin kauhumusiikki. Pääsin noitametsään. Oli jo todella pimeää enkä nähnyt juurikaan eteeni. Otin smaragdin laukusta, jotta se voisi tuoda valoa ja se toikin. Kävelin metsässä kunnes tajusin, että olen eksynyt. En tiennyt yhtään, mihin suuntaan kävellä. Kaikki näytti niin samalta. Aloin panikoida ja paniikin vallassa vain kuljin ympyrää. Lopulta uuvuin ja jäin itkemään maahan. Minulla ei ollut mitään toivoa. Itkin, kunnes kuulin rasahduksen lähellä. Käänsin välittömästi pääni rasahduken suuntaan. Nyt rasahdus kuului takaani. Käänsin pääni taakse ja huomasin pimessä mörön silmät ja suun. Pelästyin valtavasti ja lähdin äkkiä juoksemaan toiseen suuntaan, mutta törmäsin mörön veljeen. Kaaduin maahan ja mörön veli otti matkalaukun ja mörkö nappasi minut kiinni. Mörkö sanoi " Vihdoin on minun aikani "
Heräsin ja olin helpottunut, että se oli vain unta. Nousin ylös ja avasin huoneeni oven. Tein aamupalaa normaalisti, söin ja lähdin kohti koulua. Oli talvi ja pimeää heti aamusta. Menin kellariin hakemaan polkpyörääni. Kun pääsin kellarin alkoi tuttu musiikki soida. Pelästyin ja laitoin kellarin valot päälle ja mörkö seisoi edessäni " Minun aikani ".
Nyt heräsin oikeasti ja olin tosi sekaisin. Tein aamupalaa normaalisti ja lähdin kohti koulua. Olin menossa kellariin hakemaan pyörääni, mutta pelkäsin, että mörkö oli siellä. Tänä aamuna siis kävelin kouluun.
submitted by Scantis to Suomi [link] [comments]


2019.01.07 23:40 antsa6699 Vaikeuksia päästä yli erosta. Muille tuttua?

Hiljattain joku postasi tälle kanavalle yksinäisyydestä. Ajattelin masentaa tunnelmaa hieman lisää ja kertoa omasta ongelmastani. Erosin jokin aika sitten noin kolmen vuoden parisuhteen jälkeen tyttöystäväni kanssa hänen omista päänsisäisistä ongelmista johtuen. Kumpikaan osapuoli ei siis tehnyt mitään väärää ja ero tapahtui yhteisenä päätöksenä sulassa sovussa. Ongelmalliseksi on kuitenkin muodostunut, miten vaikea tästä erosta onkaan päästä yli. Kaikki ns. normaalit keinot (esim. dokaaminen, kaverit, yhden illan jutut yms.) eivät tunnu auttavan ja tuntuu ettei arki enää suju. Vaikeuksia tuottaa ylipäätänsä mihinkään keskittyminen, kun ajatukset ovat vain tuossa erossa. Öisin on mahdoton saada unta kun mieleen juolahtaa vain pahoja ajatuksia. Etäisyyden ottaminen ja itsensä parhaaseen keskittyminen on myös vaikeaa, sillä opiskelemme samassa koulussa, käymme samoissa opiskelijabileissä, sama ystäväpiiri, samalla kadulla työpaikat jne. Jos jollain olisi jotain ajatuksia siitä, mitä mun kannattaisi tehdä niin olisin kiitollinen. Vielä tiivistäen, että päällimmäisenä ongelmana tässä on se, etten voi keskittyä mihinkään kun toinen pyörii koko ajan mielessä, eikä sitä voi oikein unohtaa kun näkee lähes päivittäin, tiedän että aika parantaa haavat. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti, arvostan!:)
submitted by antsa6699 to Suomi [link] [comments]


2018.02.22 15:11 hajamieli ”Ei hätää, hoidetaan tämä alta pois”, ajatteli Samuel raskauden selvittyä – puoliso sanoi ei, ja nyt Samuel hoitaa yksin lasta, jota hän ei halunnut

Lähde: hs.fi, näköiskuvakaappaus, kommentit osa 1, osa 2

”Ei hätää, hoidetaan tämä alta pois”, ajatteli Samuel raskauden selvittyä – puoliso sanoi ei, ja nyt Samuel hoitaa yksin lasta, jota hän ei halunnut

Vauva syntyi, vaikka Samuel ei olisi missään nimessä halunnut lasta. Yli 200 miestä kertoo HS:n kyselyssä, miltä tuntuu tulla isäksi vastoin omaa tahtoa.

"On tabu myöntää, ettei olisi halunnut lasta, joka kuitenkin syntyi, sanoo tutkija Johanna Terävä."
Raisa Mattila HS
Julkaistu: 21.2. 2:00 , Päivitetty: 21.2. 9:29
YLLÄTYS oli niin suuri, että yksityiskohdat ovat unohtuneet. Kumppani kertoi olevansa raskaana, mutta sitä, miten ja milloin kuuli uutiset, Samuel ei enää muista.
Ei, Samuel ei halunnut vielä lapsia. Elämää oli elämättä ja esimerkiksi reissuja tekemättä, silloin alle kolmekymppinen Samuel mietti. Pääsyy oli kuitenkin parisuhteessa, joka ei tuntunut oikealta.
”Se oli rosoinen suhde. Lähes vuosittain oli isoja kriisejä”, Samuel kertoo nyt.
”En missään nimessä halunnut lasta hänen kanssaan.”
ROSOINEN meno tympi, joten Samuel oli jo ilmoittanut haluavansa erota. Kun erokeskustelusta oli kulunut joitakin kuukausia, kumppani kertoi olevansa raskaana. Samuel oli luullut ehkäisyn olevan kunnossa.
Ensi alkuun abortti tuntui Samuelista ainoalta ratkaisulta.

Samuelista tuli isä paitsi yllätyksenä myös vastoin tahtoaan. ”Niin vastoin kuin vain voi.”

”Ajattelin, että ei hätää, hoidetaan tämä pois alta. En miettinyt, että nyt on se hetki, kun saan tietää tulevani isäksi.”
Yhdeksän kuukauden kuluttua lapsi kuitenkin syntyi. Samuelista tuli isä paitsi yllätyksenä myös vastoin tahtoaan.
”Niin vastoin kuin vain voi”, hän sanoo.
HELSINGIN SANOMAT keräsi HS.fissä kokemuksia siitä, miltä tuntuu tulla isäksi yllättäen.
Isiltä asiaa kysyttiin, koska lasten hankkimisesta puhuvat lehtijutuissa usein naiset. Lisäksi naisella on oikeus päättää omasta kehostaan ja siten myös esimerkiksi raskauden jatkumisesta.
Tulevalla isällä on asiasta toki mielipiteensä, ja joskus mielipide eroaa äidin näkemyksestä. Kysyimmekin miehiltä erityisesti sitä, miltä tuntuu tulla isäksi vastoin omaa tahtoa.
Vastauksia tuli yli kaksisataa.
”SE on paljon, sillä isiä voi olla ylipäätään hankala saada vastaamaan vanhemmuuskyselyihin”, arvioi isyyttä useissa hankkeissa tutkinut varhaiskasvatuksen yliopistonlehtori Johanna Terävä Jyväskylän yliopistosta.
”On paljon tarinoita, jotka eivät tule kuulluksi.”
Kysely ei ole tieteellisesti pätevä, koska siihen on todennäköisesti vastannut tavallista enemmän juuri heitä, joille yllätys­isyys on aiheuttanut vaikeita tunteita.
Vastaukset erosivat toisistaan siinä, miten raskaus oli isien mukaan saanut alkunsa.
Osa kertoi, että kumppani oli käyttänyt ehkäisyä mutta tullut silti raskaaksi. Ehkäisy ilmeisesti petti.
USEAMPI kuin joka kolmas sanoi, ettei ollut käyttänyt ehkäisyä itse, sillä oli luullut kumppanin käyttävän. Monet ilmaisivat epäilevänsä, että kumppani olisi jättänyt salaa ehkäisyn pois.
Heille raskaus oli ollut erityisen suuri järkytys.
”Löi aivan tyhjää. Ensin en ollut ymmärtää, sitten vaivuin kuin yöhön. Luulin ehkäisyn olevan kunnossa, enkä oikeastaan koskaan saanut selitystä, miksei niin ollutkaan”, kuvaili tuntojaan eräs isä.
”Olin tehnyt päätöksen olla hankkimatta ikinä lapsia, joten olin surullinen ja vihainen. En ole tavannut lasta, koska olen asunut ulkomailla”, kertoi toinen.

”Löi aivan tyhjää. Ensin en ollut ymmärtää, sitten vaivuin kuin yöhön.”

MONISTA yllätysisistä poiketen Samuel on läheisissä väleissä lapsensa kanssa.
Vauvan syntymän jälkeen Samuel ja entinen kumppani erosivat. Lapsi, jonka tuloa maailmaan Samuel alun perin vastusti, asuu nyt pääsääntöisesti hänen luonaan.
Arki kerrostalokolmiossa kuulostaa perin tavalliselta.
”Herätään varhain, keitetään puuro ja katsotaan pari aamupiirrettyä. Sitten tarhaan, ja töiden jälkeen kiireessä hakemaan lasta”, Samuel kertoo.
Tänäkin päivänä hänen käsityksensä on, että kumppani söi ehkäisypillereitä. Samuel muistaa nähneensä kotona pilleripakkauksia.
”Kun tiedustelin, miten tämä [raskaaksi tulo] voi olla mahdollista, vastaus kuului, että ehkä hän on sitten unohtanut päivän tai parin pillerit.”
Selitys on epäilyttänyt lähipiiriä, Samuel kertoo. Erityisesti ehkäisypillereiden toimintaan perehtyneet kaverit ovat miettineet, oliko raskaus tahallinen.
”Minun on hankala uskoa, että raskaus olisi aiheutettu tahallisesti”, Samuel sanoo.
KUN suhde päättyi, pari muutti erilleen. Lähivanhemmuutta Samuel päätti hakea, sillä uskoi pystyvänsä tarjoamaan lapselle vakaat olosuhteet. Lähivanhemmuus myönnettiin hänelle.
Samuelin mukaan päätökseen liittyi se, että lapsen äidillä oli elämänhallinnassa haasteita. Ne haasteet olivat aikanaan syy siihen, miksi Samuel ryhtyi toivomaan aborttia, vaikka onkin aina tiennyt haluavansa lapsia.
Nyt Samuelista tuntuu vaikealta perustella, miksi parisuhde jatkui vuosikausia. Mistä syystä ylipäänsä kukaan jää hankalaan suhteeseen, hän miettii.
”Ihminen kun olen, kaipasin parisuhdetta.”
Miten tuleva äiti vastasi aborttitoiveeseen?
”Hän sanoi, että minä en voi päättää hänen elämästään ja vartalostaan. Pitää paikkansa. Samaan aikaan hänellä oli oikeus päättää minun elämästäni.”
Samuel kertoo hokeneensa aborttia kaksi kuukautta.
”Lopuksi annoin periksi.”
KUN vauva syntyi, Samuelista tuntui tyhjältä. Tai tarkemmin: ihan tavalliselta vain.
”Kaikki hehkuttavat, että suurin onni maailmassa. Minä en saanut sitä.”
Säikäyttihän se.
”Ajattelin, että ei jumankauta, olenko sittenkään isä vai täysin tunnevammainen.”
Neuvolan isäryhmässä hän nosti ainoana käden, kun vetäjä kysyi osallistujien kuulumisia. Lapsi oli silloin puolisen vuotta. Vähän pelottaa, Samuel tunnusti muille.
”Kerroin, että tähän päivään saakka minulla ei ole ollut juuri mitään tunteita [lasta kohtaan].”
Samuel sai kuitenkin ymmärrystä ryhmän muilta isiltä. Se oli huojennus.
”Mistä sitä tietää, vaikka monellakin olisi ollut tilanne, että raskaus ei ollut haluttu.”

”Ajattelin, että ei jumankauta, olenko sittenkään isä vai täysin tunnevammainen.”

Toisaalta ryhmässä oli myös isä, joka ei tunnistanut Samuelin tunteita. Hän kertoi, että lapsi oli haluttu ja pitkään yritetty, Samuel muistaa.
Jo raskausajan tunteisiin vaikuttaa se, jos vanhempi vastustaa lapsen saapumista maailmaan. Sama koskee sekä isiä että äitejä. Näin kertoo Väestöliiton vanhemmuustiimin esimies, psykologi Suvi Laru.
”Tällöin mielikuvat vauvasta voivat puuttua tai olla kovin negatiivisia. Näin vuorovaikutuksen luominen lapsen kanssa voi olla haasteellisempaa kuin silloin, jos mielikuvat ovat olleet myönteisiä.”
SURUA, katkeruutta, vihaa. Näitä tunteita kertoivat HS.fin kyselyssä tuntevansa erityisesti ne isät, jotka uskoivat, että kumppani oli huijannut heidät vanhemmaksi jättämällä ehkäisyn salaa pois.
Jos saa selville tulleensa tällä tavalla petetyksi, toipuminen voi viedä aikaa, sanoo Suvi Laru.
”Aikuisten väliseen vuorovaikutukseen asia voi jättää loven ja luottamuspulan.”
Katkeruuden tunteella voi olla vaikutuksensa myös lapsisuhteeseen. Jos ei ymmärrä tai halua hyväksyä, että tunne kohdistuu toiseen aikuiseen, ei lapseen, kiintyminen voi hankaloitua.
Myös HS:n kyselyssä kävi ilmi, että juuri katkerilla isillä myös suhde jälkikasvuun oli yleensä jäänyt etäiseksi.
”Rakastaisinko lastani enemmän, jos rakastaisin hänen äi­tiään oikeasti?” pohdiskeli yksi.
MUTTA poikkeuksiakin oli.
”Ei se lapsen vika ollut vaan hänen äitinsä”, kertoi huijatuksi itsensä kokeva isä, joka kuvaili nykyistä isä-lapsisuhdetta hyväksi kaikesta huolimatta.
Katkeruutta on hyvä purkaa puhumalla, Suvi Laru neuvoo.
”Näin isoissa asioissa tarvitaan usein ulkopuolista apua, kuten terapiaa. Toki myös läheisten kanssa juttelu voi olla avuksi.”
Ongelma on usein siinä, että kielteisiä tunteita voi olla äärimmäisen vaikea myöntää ääneen, huomauttaa tutkija Johanna Terävä.
ON tabu myöntää, ettei olisi halunnut lasta, joka kuitenkin syntyi.
”Jos menet neuvolaan, siellä onnitellaan. Voiko vahinkoraskaudesta kertoa äiti, isästä puhumattakaan?”
Terävän mukaan se kulttuurinen malli, joka meillä on vallalla, näkee miehen vastuunkantajana.
”Suhteessa tähän [käsitykseen] tuleva isä saattaa kokea itsensä aika mitättömäksi, jos lasta ei olisi halunnut.”

”Jos menet neuvolaan, siellä onnitellaan. Voiko vahinkoraskaudesta kertoa äiti, isästä puhumattakaan?”

SAMUELIN mukaan arki lapsen syntymän jälkeen jäi pitkälti hänen harteilleen. Esimerkiksi kerran hän ei päässyt tapaamaan maailmalta saapunutta ystävää.
”Ystävä oli tavattavissa illalla ja lapsen nukkumaanmenoaika oli kahdeksan jälkeen. Silloin ei luonnollisesti lähdetä mihinkään.”
Ennen eroa entinen kumppani oli Samuelin sanojen mukaan usein pitkiä aikoja poissa eikä pitänyt lupauksiaan saapua ajoissa kotiin.
Näissä tilanteissa katkeruus on ollut pahimmillaan.
”Olen saattanut ajatella niin, että en ole tätä pyytänyt, vaan minut on pakotettu tähän. Minut on käytännössä pantu häkkiin, jonka joku toinen on rakentanut.”
Varmuuden vuoksi Samuel on käynyt asiantuntijoiden, kuten terapeutin, juttusilla. Pikkuhiljaa vaikeat tunteet ovat alkaneet väistyä. Erokin auttoi, sillä sen myötä arki vakiintui ja hoitovastuuta jaettiin.

”Minut on käytännössä pantu häkkiin, jonka joku toinen on rakentanut.”

Edelleen kielteiset ajatukset heräävät, jos Samuel haluaisi muuttaa suunnitelmiaan, mutta entinen kumppani ei ole valmis ottamaan lasta.
”Kyllä tekisi mieli laittaa tyyny naamalle ja huutaa”, Samuel kuvailee tunnetta, jolle ei oikein löydy sanaa.
”Mutta en ole ikinä kohdistanut tunnetta lapseen. Sen lapsi on kyllä joskus saattanut huomata, että olen stressaantunut.”
SAMUEL tietää raskauden myötä takavasemmalle poistuneita miehiä, joita lähtö on alkanut kaduttaa parin vuoden kuluttua.
Ei tuntunut houkuttelevalta, että itselle kävisi niin, Samuel perustelee.
Hän siis jäi, koska ei halunnut joutua myöhemmin katumaan lähtöään. Lisäksi hän halusi kantaa vastuunsa.
”Jos minulle tulee vastuu, se ei ole fiilisjuttu vaan 24/7-juttu.”
Mutta voihan jääminenkin kaduttaa. Onko hänellä tällaisesta kokemusta?
Ei, sanoo Samuel. Isäksi tulo oli iso yllätys, mutta se toi mukanaan ihmissuhteen, joka tuntuu nyt elämän parhaalta.
Suhde alkoi rakentua vähitellen, kun lapsi kasvoi ja kehittyi. Puolen vuoden kohdalla tämä alkoi muistuttaa piirteiltään isäänsä ja reagoida ympäristöönsä. Hymyilemään ja nauramaan.
Kaikki sellainen helpotti kiintymistä.
”Nauroimme yhdessä. Siitä se lähti. Tajusin, että rakastan lasta sydämeni pohjia myöten.”
Samuelin nimi on muutettu.

Näin vasten tahtoaan isäksi tulleet kuvailivat tunteitaan raskauden alussa ja myöhemmin:

”Oli se varmasti elämäni suurin järkytys, ja kesti kauan aikaa totutella ajatukseen. Tuntui, että elämäni oli mennyt pois raiteiltaan ja olin menettänyt nuoruuteni. Nyt minulla on lapseen erittäin hyvä suhde. Meillä on exäni kanssa yhteishuoltajuus, ja lapsi viettää pari päivää viikossa luonani.” – Mies, 29
”Olimme seurustelleet vain hetken, ja erosimme ennen kuin sain tietää raskaudesta. Sain tietää vasta, kun entinen kumppanini oli jo neljännellä kuulla raskaana. Olin järkyttynyt ja pettynyt, että minun mielipidettäni asiassa ei otettu huomioon. Lapsen kanssa tulemme toimeen, mutta en tunne, että suhteemme olisi läheinen. Tämä johtuu toki siitä, että lapsi asui äidillään ja minä olin ’viikonloppuisä’.” – Mies, 38
”Tunsin pettymystä siitä, että kumppanini oli uskotellut minulle käyttävänsä hormonaalista ehkäisyä, mutta oli jättänyt sen salaa pois tullakseen raskaaksi. Lapsen hankkiminen ei siis ollut yhteinen päätös. Olimme molemmat voineet huonosti suhteessamme jo pidemmän aikaa, ja valhe oli piste iin päälle: erosimme.” – Mies, 38
”Saimme tiedon raskaudesta todella myöhään, sillä merkkejä ei ollut. Kun kuulin siitä, sain pahoja ahdistus- ja paniikkikohtauksia usean viikon ajan. Ajattelin, että nyt elämä jää kesken ja asiat vaikeutuvat niin käytännön asioissa kuin parisuhteessa. Kesti aikansa syntymän jälkeen tottua arkeen ja lapseen. Nykyään suhde lapseen on ihana, ja hän on aivan mahtava persoona. En vaihtaisi poiskaan.” – Mies, 26
”Tunsin hämmennystä ja hiukan myös epäluuloa. Mökötin aikani, sillä olisin halunnut abortin. Nyt suhde lapseeni on hyvä suhde teini-ikäiseen. Elämä on muuttunut erilaiseksi, mutta vanhemmuudessa on omat hyvät puolensa. Nyt kun lapsi on osoittautunut itseäni paremmaksi ja fiksummaksi tyypiksi, joka hoitaa koulun ja asiansa kiitettävästi, olen iloinen siitä että aborttia ei tehty. Abortti olisi ehkä lopettanut parisuhteen.” – Mies, 57
”Olin kauhuissani. Tuon ikäisenä kollina ajattelin olevan itsestäänselvyys, että naiset huolehtivat ehkäisystä ja itse voin painella menemään ilman huolen häivää. Nyt ajatus tuntuu tyhmältä. Jos en olisi halunnut isäksi, olisin voinut huolehtia itse, ettei niin pääse tapahtumaan.” – Mies, 40
”Suurin yllätys oli itselleni se, että rakastuin ajatukseen vauvasta välittömästi, vaikka en ollut koskaan pitänyt vauvaa sylissä tai muutenkaan pitänyt lapsista. Nyt meillä on tosi mukavaa yhdessä, meillä on samanlainen huumorintaju ja puuhastelu ja leikkiminen on mukavaa.” – Mies, 36
submitted by hajamieli to Keskustelu [link] [comments]


2017.11.17 10:26 Poisheittotiliyksi [Rant] Elämäni on perseestä. Sosiaalityöntekijät eivät auta. En mä jaksa enää diilata asian kanssa

21 vuotta. 21 vitun vuotta oon asunut kotona. Siitä oon ainakin 12 vuotta käynyt aktiivisesti terapeutilla eri kiusaamistapauksien takia. Ja pahoittelen rikkinäistä suomenkieltäni, oon suomenruotsalainen joka ottanut yhen liikaa.
T-4 vuotta: veljeni hyökkäsi kimppuuni puukolla. Oli viikko tai kaks ennen joulua, olin huoneessani pelamassa koneella kun kuulin koirani vinkumassa tuskissa. Juoksin apuun, koirani juoksi huoneeseeni, veljeni juoksi vihaisena mun luo, paiskas mun päätä seinään pari kertaa kun piti kiinni käsistä ennenkun juoksi keittiöön huutaeen että aikoo tappaa mut. Lukitsin itteeni huoneeseen itkien ja odottaen vanhempia.
Vanhemmat tulivat kotiin, syyttivät minua provosoimasta veljeä. Pakottivat mut sanomaan anteeksi. Otin päiväkirjani mukaan, menin sosiaalityöntekijälle itkien että haluan pois. Selitin tilanteen, näytin lukuisia päiväkirjamerkintöjä missä vanhempani olivat lyönneet minua, tai isäni. Ne sanoivat pitkälti vain "noh eti kämppää tuu sit takasin". Tein niin mutta en tiennyt miten jatkaa. Yritin kysyä voiko ne auttaa, mut ei. Ei ne halunu. "Oota sä nyt ku täytät 18 niin voit tulla takasin". Eivät haluneet auttaa mitenkään kunnes täytin 18.
Ja se maaginen luku 18 täyttyi. Menin terapeutille. Näytin mustelmia. Kerroin kun isäni oli lyönyt minua koska itkin ja huusi naama kiinni mun naamassa miten oon säälittävä paska koska itkin. "Mut ootko aatellu et ne välittää susta ja ei halua sulle pahaa?" "Mutku ootko miettiny et ne ei tiedä miten voi sanoa sulle et välittää susta?" näytin päiväkirjaa. Ei kukaan tehnyt mitään.
T-2 vuotta: Aina kun mulla on joku aika jonnekkin tai menen ulos kaverin kanssa kerron vanhemmille noin viikko ennenkun menen, tai ainakin hyvissä ajoissa että menen sinne. Vanhemmat alkavat ottamaan juuri sillä hetkellä kun satun menemään jonnekkin omia juttuja, varsinkin jos ne tietää et mul on jotai ja pakottavat mut jäämään kotiin. Suunnittelin terapeutille aikaa n. viikon, ne tiesivät ajasta, mutta samana päivänä ottivat auton ja totesivat että "lol sori et voi mennä". Tää tapahtuu useamman kerran. Joudun maksamaan jotain 40e per kerta. Lopetan menemisen terapeutille.
T-11KK: Ongelmat pahenevat ja ryhdyn itsetuhoseksi, jäin kiinni viiltelystä ja vanhemmat pakottavat terapiaan takasin. Kerron niille kaiken. Ongelmat pahenevat, heidän käytös muuttuu sitä pahemmaksi minua kohtaan, nyt on psyykkistä pahoinpitelyä myös.
T-4KK: todettiin lukuisia paniikkihäiriöitä ja ahdistushäiriöitä kuten PTSD. Kertonut niille että vanhemmat iso ongelma miksi viiltelen ja että haluan pois. Ne sanovat vain "lol voivoi ota vanhemmat mukaan tänne puhumaan ehkä me saadaa keskusteltu se". Vanhemmat kokoajan "vitsailevat" miten ne tulevat valitsimaan mun seuraavan kihlatun, sanon niille ei lopettakaa se ahdistaa, isä sanoo "kasva aikuiseksi vitun huora" ja sanon "no kasva ite" ja näytän keskisormea. Hän uhkaa potkia ulos talosta. Puhun julkisesti asiasta ja pari tyyppiä halusivat auttaa minua asiassa mutta eivät potkineet ulos. Pitävät sitä kuitenkin pääni yllä, etten saa tehä mitään koska muuten oon ulos talosta. Aloitan etsimään uutta kämppää, äiti jatkuvasti itkee ja sanoo miten en saa tehä sitä koska en tulis pärjäämään ja oon itsekäs paska joka ei kunnoita heidän tunteita jne.
T-0: voin huonosti. On yli 100 merkintää chattilogeissa poikaystävän kanssa mitä he ovat tehneet mulle. En ole kertonut heille että mulla on poikaystävä koska he löisivät mua heti ja pakottaisivat mut tekemään loppu h'nen kanssa. En kuulema osa tehä mitään, oon paska, mä en ymmärrä miten kaikki maailmassa on rahan ympärillä ja oon vaa itsetuhone enkä saa tehä mitään. Mut oon yli 18 niin ne eivät voi estää. Mut en silti saa tehä koska ne aikoo soittaa kytät perään. Terapeutti sanoo että se on vain yliliioittelua, vaikka näytin päiväkirjaa ja jopa mustelmia heille mitä ne ovat tehneet mulle. "No mut ota ne tänne, voidaan puhua kaikki läpi" ne eivät halua kuulla enää, äiti haluaa että lopetan terapian koska se vain "särkee hänen perhettä" ja kokoajan passiivis-aggressiviisia. Mummi ihan samanlainen kun äiti. Oon yrittänyt saada kämppää yli 4kk putkeen, kukaan ei auta minua. Ne sanoo vaa että "no mut sul ei oo rahaa" ne sosiaalityöntekijät. Tai sit vain "ota SSRI ja ota vanhemmat mukaan". En halua.
Mitä se vaatii että kukaan auttaisi minua? Miten mä pääsen pois täältä? Onko kellään kokemuksia jos muuttanut suomesta ilman mitään rahaa ulkomaille pakenemaan perhettä, koska eivät jättäisi mut olla rauhassa suomessa? Jos on, miten terapia on siellä, jos on kokemuksia? Olenko paha henkilö koska haluan pois?
Tai mitä mä tiedän. Emt. Halusin vain puhua jollekkin asiasta mutten omista paljon ystäviä joten kirjoitinpa tän. Tää oli tosi tldr versio asiasta. Miten mä pääsisin pois? Osaako kukaan auttaa?
Muokkaus: lisään: en usko että terapia suomessa auttaisi mitenkään koska ne eivät saa mut pois tästä talosta. Siksi haluaisin muuttaa ulos, mieluiten ulkomaille.
Muokkaus2: Kiitokset kaikille jokaisesta neuvosta, en pääse vastaamaan kaikille samaan aikaan, mutta isot kiitokset kuitenkin. Oon ottanut neuvot, numerot ja nettisivut talteen ja suunnittelen tällä hetkellä nopeinta karkureittiä. Ehkä koko tilanne rauhoittuu kohta.
submitted by Poisheittotiliyksi to Suomi [link] [comments]


2017.11.10 07:50 dedbet Kuinka huonosti voi asiakaspalvelun hoitaa?

Seuraa pitkähkö avautuminen auton omistamisen iloista. Ostin auton käytettynä (BMW 118, -08, ajettu 120000km) pari vuotta sitten kesällä 2015 Kuopion Laakkoselta. Auto oli huollettu ja kaikinpuolin hyvässä kunnossa ja pitääkseni sen niin, olen käyttänyt autoa orjallisesti määräaikaishuolloissa samaisella Laakkosella.
Kesällä muutettuani toiselle paikkakunnalle auton moottorista alkoi kuulumaan ylimääräistä ääntä ja vein auton huoltoon (Rinta-Jouppi, BMW:n merkkihuolto nykyisellä asuinpaikkakunnalla), ensidiagnoosina venynyt jakoketju. Tarkemman tarkastelun jälkeen huollossa huomattiin, että käytännössä moottorin kaikki kriittiset osat ovat paskana ja koko moottori tulee vaihtaa jos autosta meinaa saada vielä kulkevan pelin. Käsitin, että kiertokangen laakerit olisivat menneet rikki, muhju tukkinut öljysihdin, öljynpaine noussut ja männätkin olivat hajoamispisteessä (voin muistaa väärin, koska en ymmärrä autojen tekniikan päälle). Auto oli käynyt määräaikaishuollossa vasta pari kuukautta ennen hajoamista eikä mitään merkkivaloja palanut, jotka olisivat varoittaneet viasta, kunnes nyt toisessa liikkeessä katsottiin sitten vikakoodilista joka oli täynnä.
Uusi moottori maksaisi noin 4500-5000 euroa ja siihen työt päälle. Noin 13000 euron autossa tämä ei kuulosta kovinkaan järkevältä sijoitukselta. Aloin selvittämään Laakkosen vastaantuloa asiassa ja yllätyksekseni he lupautuivatkin hommaamaan autoon korvaavan moottorin noin puoleen hintaan alkuperäisestä moottorin hinta-arviosta, joka sopi minulle mainiosti. Tähän asti asiat olivat sujuneet jotakuinkin hyvin, vaikka aikaa olikin kulunut jo yli kuukausi auton rikkoutumisesta.
Moottori laitettiin tilaukseen syys-lokakuun vaihteessa, arvioituna toimitusaikana noin pari viikkoa. Varasin sen mukaan huoltoajan 3 viikon päähän. 3 viikkoa kului ja huollosta soitettiin minulle, ettei moottori ole tullut heille ja aika pitää perua. Koko tänä kolmena viikkona minulle ei ilmoitettu mahdollisista viivästyksistä toimituksessa tai muista ongelmista asian kanssa. Puhelinrumban jälkeen selvisi, että moottori oli lähtenyt rahtiin 3-4 päivää myöhässä, joten 3-4 päivän päästä sen tulisi olla huollossa perillä. Tästäkään viivästyksestä en saanut mitään tietoa vasta kun ongin sen itse esille.
Seuraava vapaa huoltoaika oli parin viikon päässä marraskuun alussa, joten varasimme ajan siihen ja luotin, että moottori tulisi viimeistään siihen mennessä perille. Soitin kerran viikossa huoltoon pysyäkseni perillä mitä toimituksen kanssa tapahtuu, eikä moottori lopulta tullut vielä uuteen huoltoaikaankaan mennessä perille.
Soitin taas Laakkoselle, jossa moottorin tilannut henkilö oli lähtenyt parin viikon lomille ja ilmeisesti ainoa toinen henkilö oli Saksassa(?) eikä vastannut sähköposteihin eikä puhelimeen. Pyysin yhteyshenkilöä Laakkosella selvittämään asian mahdollisimman pian ja soittamaan minulle takaisin, jotta voisin sopia uuden, kolmannen ajan huollon kanssa. Yhteyshenkilö ei soittanut koko päivänä takaisin ja jouduin soittamaan huoltoon ja perumaan huoltoajan tietämättömänä edes missä koko tilattu moottori oli.
Soitin seuraavana päivänä taas Laakkoselle, jossa yhteyshenkilö totesi "laittaneensa sähköpostia Erkille (nimi muutettu), mut eihän tuo näköjään ole vastannut". Pyysin häntä soittamaan tälle henkilölle, joka tietäisi moottorin toimituksesta jotain. Hän kokeili soittaa, soitti minulle takaisin ja kertoi, että henkilö ei kuulemma vastaa puhelimeen. Hän vielä ihmetteli, miten moottori ei ole voinut tulla perille kun he olivat Laakkosella jo luulleet asian hoidetuksi. Seuraavaksi yhteyshenkilö antoi minulle tämän hänen yhteyshenkilönsä puhelinnumeron, josko minä soittelisin hänelle Saksaan ja selvittäisin asiaa , koska heillä kuulemma on nyt niin kiire, etteivät ehdi selvittelemään asiaa sen enempää.
Tällä hetkellä seuraava optio auton huollolle on marras-joulukuun vaihteessa, eikä kukaan tiedä missä korvaava moottori on. Moottorin laskun eräpäivä on muutaman päivän päästä. Laitoin toissapäivänä sähköpostia kaikille ruljanssissa mukana olleille Laakkosen yhteyshenkilöille asiasta ja pyysin selvittämään ongelman pikaisesti, koska asia ei tunnu selviävän ei puhelimessa eikä sähköpostitse. He eivät ole vastanneet sähköpostiin perjantai-aamupäivään mennessä.
TL;DR: Autosta hajosi moottori, luvattiin korvaava moottori, korvaava moottori ei saapunut arvioituna aikana perille ja nyt kukaan ei tunnu tietävän asiasta mitään ja tiedonhankkiminen on helvetin hidasta.
Auttaako kuluttaja-asiamies tällaisissa tilanteissa ja mitä helvettiä tässä nyt pitäisi tehdä? Ollaan oltu nyt ilman autoa heinäkuusta lähtien joten minusta kaikki kohtuulliset odotusajat huoltojen suhteen on ylitetty jo aikaa sitten.
EDIT: Kannatti avautua Redditissä, moottori oli juuri saapunut perille.
submitted by dedbet to Suomi [link] [comments]


2016.03.03 09:34 tiikerinsilma AMA: Menneisyyteni on absurdi paskamyrsky, mutta olen selviytynyt kaikesta.

TL;DR: Soittakaa Eye of the tiger.
Kirjoittamisen jälkeen alkuun lisätty huomautus: mua alkoi naurattaa kun kirjoitin tän loppuun asti, vaikuttaa nimittäin niin absurdilta sattumusten sarjalta.
Taidan olla esimerki ns. resilientistä persoonasta. Elämäni on ollut aika epätavallista ja olen kahlannut läpi mielettömistä paskamyrskyistä vahingoittumatta kovin pahasti. Miksi ja miten? Vaikea sanoa, kenties se että ikävyydet alkoivat niin nuorina preparoivat lopuille. Ajattelin että ehkä teitä kiinnostaa sosiaalipornon hengessä kuulla aiheesta – ja kuka tietää, ehkä mä voin antaa jotain vinkkejä vaikeuksien kanssa painiskeleville. Nuoremmille lukijoille tämä olkoot tarina siitä miten asioilla on tapana järjestyä.
Osa yksityiskohdista tarinassa (kuten ikävuodet jne) on muutettu oman ja muiden yksityisyyden suojelemiseksi. Kaikki tapahtumat ovat tosia. Jos tuntuu tutulta, olen kertonut ne aiemmin redditissä englanninkielisellä throwawaylla.
Niin, mistäs pitäisi aloittaa? Olin lapsena aika yksinäinen, mutta fiksu kakara, jonka elämää lähinnä haittasivat ylikontrolloivat vanhemmat. Käytännössä kaikki mikä ei ollut erikseen ja eksplisiittisesti sallittua oli kiellettyä. Asiat muuttuivat dramaattisesti kun mun faija sairastui syöpään kun olin 11-vuotias. Se oli aika ikävä vuosi seurata sitä kuihtumista ja toisaalta miten mutsi työnsi rahaa uskomushoitoihin yms. Noutaja faijalle tuli mun kahdentenatoista syntymäpäivänä.
Mun mutsi sekosi täysin faijan kuoleman jälkeen ja muuttui kyvyttömäksi toimimaan vanhempana. Käytännössä jouduin olemaan huoltaja sekä itselleni että hänelle. Näin nälkää ja kaikki oli aika perseestä. Mutsi oli kuitenkin hyvä pitämään kulissit yllä enkä mä ymmärtänyt pentuna hakea apua mistään, niin sosiaalihuolto yms eivät puuttuneet peliin. Anekdoottiesimerkkinä mutsin perseydestä on vaikka miten hänellä oli tapana herättää mut töihin lähtiessään joskus kuudelta ja kertoa hyppäävänsä työmatkalla rekan alle jne. Tällaiset kasuaalit itsemurhauhkaukset olivat osa päivittäistä kokemusta teininä.
Yllättäin tästä seurasi että mä olin teininä aika erilainen kuin muut, sellainen pikkuvanha ja ehkä masentunut. Koska yläaste on mitä on, tämä johti järjestelmälliseen ja sadistiseen koulukiusaamiseen. Siihen osallistui myös osa opettajista, koska en ollut näkyvän uskonnollinen ja asuin lestadiolaisseudulla. Se taas ajoi entistä eristyneemmäksi sosiaalisesti. Ollessani 13/14 luin sitten Orson Scott Cardin Ender’s Gamen. Sain tästä ajatuksen kuinka ratkaista ongelma… Yleistä apinalaumaa vastaan ei ollut mahdollisuuksia puolustaa itseään fyysisesti. Niinpä kohtasin pääkiusaajan tämän ollessa yksin koulumatkallaan ja syyllistyin erittäin törkeään, laskelmoituun pahoinpitelyyn. Koska olin yhä alaikäinen tästä ei tullut rikosoikeudellisia seuraamuksia, mutta kaikki muita kyllä.
Tilanne kuitenkin ratkesi. Kiusaaminen päättyi koska ihmiset varmaan pelkäsivät että ryömisin ikkunasta puukko hampaissa yöllä kylään. Pahinta on että se olisi ollut varmaan ihan mahdollista. Dokumentti valkoinen raivo osui lähelle; olin potentiaalinen kouluampuja, joka ei vaan koskaan tarrannut aseeseen. Sain lopulta sitten ensimmäisen ystävän, joka oli samalla tavalla sosiaalinen hylkiö. Harmi kyllä hän oli selvästi kliinisesti masentunut ja tipahtanut kaikkien tukiverkostojen ulkopuolelle. Hän päätyi ampumaan itsensä ensimmäisen lukiovuoden lopuksi alkoholisoituneen isänsä metsästysaseella. Löysin ruumiin.
On vaikea arvioida jälkikäteen, että olinko oikeasti masentunut. Selvää kuitenkin on, että sellainen yleinen ulkopuolisuuden tunne nousi aivan uusiin sfääreihin tämän jälkeen. Menestyin erinomaisesti lukiossa, mutta olin totaalisen yksin ja kotielämä jatkui erittäin stressaavana. Osittain tämän ystävän esimerkin innoittamana päädyin siis siihen, että olisi parempi ottaa exit elämästä. Perustelin sen yleisellä alienaatiolla; tunsin olevani väärällä planeetalla. Otin selvää junien aikataulusta ja päädyin odottamaan rahtijunaa pää raiteella. Olin niin huomaavainen etten halunnut aiheuttaa vaivaa matkustajajunan matkustajille.
Siinä syksyn lehtien keskellä loikoillessani ajattelin elämää, maailmaa ja kaiken epäoikeudenmukaisuutta. Kelatessani kaikkea tapahtunutta ja verratessani sitä tuntemiini ihmisiin tulin aivan helvetin vihaiseksi. En vihaiseksi ihmisille, vaan yleisesti maailmalle. Päädyin samaan jonkinlaisen valaistumiskokemuksen siitä, että itsemurha ei ollut ratkaisu vana periksi antaminen. Se oli ultimaattinen voitto niille voimille ja tekijöille, jotka olivat yrittäneet murtaa minut. Päädyin vannomaan etten koskaan antaisi periksi, ihan silkkaa vittuumaisuuttani, tapahtui mulle mitä tahansa. Tämä ajatus sai lähtemään raiteilta ehkä minuutti ennen junaa. Päätös on sittemmin pitänyt, eikä kuolema ole enää käynyt koskaan mielessä.
Suoritin ylioppilaskirjoitukset hienosti, pääsin kiinnostavalle alalle yliopistoon ja elämä parani merkittävästi. Opiskelijaympäristössä ja oikeassa kaupungissa tunsi olevansa ensimmäistä kertaa sekä vapaa että osa jotakin. Erikoinen taustani aiheutti kuitenkin vaikeuksia solmia syvempiä ihmissuhteita. Mulla oli toki tyttöystäviä, mutta ajelehdin suhteesta toiseen tuntematta oikein mitään. Opin sosiaalisesti sulavaksi tavalla joka saa ihmiset pitämään minusta ilman että he oppivat tuntemaan minua lainkaan. Ihmiset pitävät nauramisesta ja itsestään puhumisesta, joten kun kyselee heiltä asioita ja on hauska, he eivät huomaa etteivät tunne minua lainkaan. Tästä huolimatta ystävystyin taas uudestaan – ja sillä ystävyydellä oli taas ikävä loppu. Olimme moottoripyöräilemässä kun rattijuoppo murskasi ystäväni. Hän kuoli käytännössä käsivarsilleni.
Näiden kertyneiden menetyskokemusten seurauksena aloin luonnollisesti etääntyä yhä enemmän ihmisistä; vaikutti että kaikki läheiset ihmiset vain katosivat tavalla tai toisella elämästä. Tein duunia, opiskelin ja menestyin, mutta samalla ajelehdin elämän läpi oikein elämättä. Mikään ei tuntunut miltään. Tämän takia se kun rakastuin ensimmäisen kerran iskikin kuin pakettiauto moottoripyörään. (Sori, huumorintajuni on varsin musta.) Niin, naisia mulla oli ollut aiemminkin, mutta en ollut tuntenut juuri mitään – ehkä uskottelin olleeni rakastunut, mutta en aidosti ollut. Taisin särkeä pari sydäntä; olen siitä pahoillani. En tehnyt sitä ilkeyttäni tai tahallani. Olin vain niin pihalla.
Mutta niin, ensirakkauteni vaikutti upealta; hän oli myös kovia kokenut ja yhteensopivalla tavalla fucked up, vähän kuten se ah niin ihana romantiikka tuossa uudessa Deadpoolissa. Pari ekaa vuotta hänen kanssaan olivat mahtavia. Sitten hän sairastui vakavasti; kyseessä paljastui olevan kohdunkaulan syöpä. Kun oikea diagnoosi saatiin vihdoin se oli edennyt jo hyvin pitkälle. Julkinen puoli alkoi olla valmis antamaan kuolemantuomion. En suostunut hyväksymään sitä vaan käytin koko omaisuuteni hänen pelastamisekseen. Hän käytti toki myös omat rahansa, mutta no – minulla oli perintöä ja vuosien työnteon tuloksia. Enkä ollut käyttänyt rahaa juuri mihinkään. Kun rahat alkoivat loppumaan, myin kaiken minkä omistin.
Puolisolleni tehtiin lopulta erittäin invasiivisia toimenpiteitä, mistä mm. aiheutui menopaussi alle kolmekymppisenä. Niiden lopputuloksena hän selviytyi, mutta joutui käyttämään rankkoja lääkecocktaileja. Tämä tarkoitti sekä voimakkaita, addiktiivisia kipulääkkeitä että hormonihoitoja. Tämä yhdistelmä muutti hänen persoonallisuuttaan. Jossain vaiheessa hoitoja hän oli alkanut pettämään minua ja käyttämään myös muita aineita. Kun asia paljastui, jäin sitten täysin tyhjän päälle.
Seuraavat pari vuotta menivät täysin sumussa. Tipahdin työttömäksi koska en jaksanut pitää huolta asiakaskunnastani – työtaso oli muutenkin tipahtanut puolisoni sairauden aikana. Omaisuutta ei ollut, olin jonkin aikaa koditon. Emotionaalisesti fiilikset vaihtelivat murhanhimoisesta vihasta musertavaan epätoivoon. Tämä kaikki johti vakavaan masennukseen. Mutta selvisin taas, jotenkin. Raahasin itseni ylös sieltä kuopasta, kehiti itselleni uuden uran ja aloin toipua taloudellisesti sekä mielenterveydellisesti. Pari vuotta lisää ja olin taas jaloillani, mutta kylmempi kuin koskaan.
Yllättävää kyllä, en alkanut vihaamaan naisia. Palasin vanhan malliin missä ajelehdin suhteesta toiseen ilman että tunsin oikeasti mitään. Ehkä tietyllä tavalla regressoiduin takaisin siihen elämään, mitä olin viettänyt opiskeluvuosieni aikana. Sitten kohtasin taas uuden valonsäteen. Elämääni ilmantui nainen, joka kykeni ohittamaan suoraan kaiken sosiaalisen teflonin ja saamaan minut tuntemaan. Rakastuin vielä voimakkaammin kuin aiemmin. Suhde oli lyhyt ja päättyi koska olin yhä liian rikkinäinen syöpänaisesta. Hän ei tehnyt siis mitään väärää, mutta olin sen jälkeen hetken aivan sekaisin. Puhun siis sellaisesta todella typerästä ja cringystä sekoilusta – pitkien sähköpostien lähettelemisestä eksälle aamuyöllä ja muuta tyhmää. Jotenkin vaan kaikki kortit pakassa etsivät uutta paikkaa. En ehkä ollut ymmärtänyt kuinka erityinen tuo ihminen oli ennen menetystä.
Mutta vaikka tämä kuulostaa tragedialta, se oli lopulta parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Tilanne pakotti tarkastelemaan itseäni, defenssejäni ja traumoja kriittisesti sekä näkemään kokonaisuuden. Ymmärtämään sen etten aidosti elänyt vaan ainoastaan olin olemassa. Aloin purkamaan aktiivisesti epäterveitä käytöstapojani, opettamaan itseäni elämään pelkän olemisen sijaan ja huomioimaan ihmisiä paremmin. Yrittämään oppia antamaan itsestäni enemmän muille.
Tuosta lyhyestä valonsäteestä ja sen aiheuttamasta ahaa-elämyksestä on nyt yli vuosi. Olen 36-vuotias akateeminen tyyppi, joka on johtavassa asemassa oleva erityisammattilainen. Tienaan hyvin, työni on mielekästä ja haastavaa. Olen yhä ihminen josta kaikki pitävät mutta kukaan ei oikeasti tunne, mutta se on jotakin mitä yritän muuttaa. Olen alkanut lähentyä johinkin vanhoihin opiskelukavereihin ja työkavereihin, minkä toivon ehkä johtavan ystävyyteen. Tietyllä tavalla olen ehkä ikäkumppaneita 10-15 vuotta jäljessä, koska olen joutunut aloittamaan elämän kerran kokonaan alusta. Toisaalta olen myös vain ajelehtinyt monia, monia vuosia kokematta ja tuntematta aidosti mitään.
Nyt olen ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti elossa. Koen ja näen asiat eri tavalla. Tiedän, että tahdon saada tästä elämästä irti asioita ja olla onnellinen, sekä olla paras versio itsestäni mikä voin koskaan olla. Teen uusia asioita ja opettelen tuntemaan. Voi olla etten enää pariudu koskaan, mutta se on ihan ok. En ainakaan aio enää harrastaa noita merkityksettömiä suhteita, jotka voivat olla toisille kuitenkin merkityksellisiä. Kenties joku vielä iskee kuin salama tai sitten ei; onnellinen voi olla joka tapauksessa.
Jos tällä tarinalla on jokin opetus, niitä lienee kaksi.
Ensinnäkin, kaikesta voi selvitä kun oikeasti haluaa. Toiseksi, itseään voi aina muuttaa eikä ole koskaan myöhäistä tehdä niin. Live long and prosper!
submitted by tiikerinsilma to Suomi [link] [comments]


Yli 60 vuotta vanha ystävyys paljastuikin joksikin muuksi ...